Arvio: Jenny Hill
Keski-ikäisen naisen kuva Jenny Hill säteilee Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöllä
Jenny Hill -näytelmän alussa näyttelijä Sari Haapamäki näytti hyvin tutulta. Hänellä oli samanlainen kampaus kuin minulla katsomossa. Hänen kaunis silkkipuseronsa ja popliininen puolihameensa olivat samaa väriä kuin minunkin vaatekaappini enemmistö on eli beigeä. Mielessäni kävi, että herranen aika, olenko minä Jenny Hill?
Näytelmä pohjautuu Minna Rytisalon romaaniin Jenny Hill, jonka luimme lukipiirissämme heti tuoreeltaan. Minna Rytisalolla on poikkeuksellinen tilanne, sillä myös hänen Lempi-kirjaansa pohjautuvaa näytelmään esitetään samalla Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä.
Etukäteen mietin, miten ihmeessä Mäen Jennin matka Jenny Hilliksi mahdetaan toteuttaa, kun kirjassa syvennyttiin Jennin elämään useassa aikatasossa ja mukana oli monta Ajatarta eli tuttua satuhahmoa sekä madame Brigitte Macron. Mutta ei huolta, Henna Piirton dramatisointi ja Liisa Mustosen ohjaus saivat loistavasti kirkastettua Jenny Hillin ytimen näyttämölle!
Näytelmän juoni noudatti kirjan juonta. Lähes viisikymppinen Jenni ottaa eron pettäjäaviomiehestään, jonka kanssa heillä on kaksi yhteistä aikuista lasta. Jenni on mukautunut kaikkeen, hoitanut kotia ja lapsia, pistänyt muiden tarpeet omiensa edelle. Hän ei yksinkertaisesti osaa sanoa ei tai ylipäätänsä pistää yhtään vastaan.
Jenni etsii itseään, mutta hänen on vaikea hahmottaa, miten ihmeessä ollaan itsekäs ja päätetään omista asioista. Terapeutti kehottaa kirjoittamaan kirjeitä. Jenni valitsee kohteekseen Brigitte Macronin, sillä madamella on ollut itsevarmuutta jättää kolmen lapsensa isä ja lyöttäytyä yhteen lastensa ikäisen nuorukaisen kanssa.
Hieno roolisuoritus Jenny Hillinä
Jennyä esittävä Sari Haapamäki kertoi teatterin joulupuurolla, että hänen oli helppo samaistua Jennyn hahmoon. Tämä näkyy myös katsomoon, sillä on vaikea kuvitella, miten näyttämöllä olisi voinut olla Saria parempi Jenny! Hän oli koko ajan todella sisällä roolissaan, niin tavattoman uskottava kilttinä, hoivaavana, heikkona ja myös voimaantuneena ja itsenäisenä Jenninä.
Sari sanoi silloin keskustellessamme, että ”roolissa täytyy olla totta, ei saa näytellä hauskaa, vaan hauskuus tulee tragikomiikasta.” Tässä hän ja koko näytelmän ensemble onnistuivat todella hyvin. Sanoin teatteriseuralaiselleni väliajalla, että on upeaa nähdä, kuinka kivaa kokeneilla naisnäyttelijöillä näytelmässä on. Kerrankin he saavat oikein tuulettaa naisrooleja!
Ajattarina eli Lumikkina, Ruususena, Tuhkimona, Kerttuna, Tähkäpäänä ja Punahilkkana olivat Aino Seppo, Sanna Saarijärvi, Vappu Nalpantoglu, Merja Larivaara, Elina Hietala ja Ursula Salo. Ajattaret selittivät, että he eivät oikeastaan olleet meille kerrottujen satujen prinsessoiden kaltaisia, vaan paljon rämäpäisempiä ja itsellisempiä. Heissä on paljon enemmän ainesta kuin kauneus ja prinssin odottaminen. Jennynkin pitää reipastua ja tätä ajatusta Ajattaret yrittävät saada välitettyä Jennyn mieleen. Myös katsomosta tekisi mieli huutaa Jennylle kannustusta, sillä niin riipaisevaa on katsoa, kun hän vain myötäilee.
”Jos kukaan ei katso, onko edes olemassa?”
Minna Rytisalon viisas teksti pääsi oikeuksiinsa näyttämöllä. Jennyn repliikeissä oli tavattoman paljon tarttumapintaa ja uskonkin, että Jenny Hill -näytelmä ei jätä ketään kylmäksi. Jennyn elämäntilanteen tragikoomisuus tulee valloittavasti esiin, muun muassa viestit Merja Larivaaran esittämälle Brigitte Macronille ovat hulvattomia. Monet pienet koukut osuvat, uppoavat ja hymyilyttävät, esimerkiksi kun tytär toteaa Jenny-äidilleen: ”Mä en halua, että musta tulee sellainen kuin sinä, äitipalvelija!”
Kaiken kaikkiaan Jenny Hill tarjosi erinomaisen nautinnollisen teatteri-illan. Sen naisnäkökulma on realistinen ja rakastava. Me lähdimme teatterista hyvillä mielin ja – ehkä voin sanoa – voimaantuneina! Suosittelemme lämpimästi etenkin aikuisille naisille, ja myös fiksuille miehille.
P.S. Näytelmän miesrooleissa Rauno Ahonen ja Sauli Suonpää.
Arvio Kirsin Book Club -blogissa.