Arvio: Jerusalem
Helsingin Kaupunginteatterin Jerusalem
Helsingin Kaupunginteatterin Jerusalem hätkähdyttää, hämmästyttää ja ihastuttaa. Näyttämöllä on suuri punainen Pyhän Yrjön risti ja sen katveesta astuu esille enkelisiipinen keijukainen laulaen Jerusalem-hymniä. Alkamassa on moderniksi klassikoksi luokiteltu vuonna 2009 Lontoossa ensi-iltansa saanut Jez Butterworthin kirjoittama ja Pasi Lampelan ohjaama näytelmä.
Alun herkän hetken jälkeen näyttämöllä alkaa melkomoinen meno. Entinen surmanajaja Johnny ”Rooster” Byron (Santeri Kinnunen) on uransa päätyttyä leiriytynyt maalaiskylän kupeeseen, omaan metsäänsä, oikeasti kunnan omistamaan. Kunta haluaa rakentaa alueelle loistoasuntoja ja Byron on saanut muuttokäskyn toisensa jälkeen.
Ränsistynyt ja sekava pihapiiri vetää puoleensa etenkin seudun teinejä. Tarjolla on alkoholia, huumeita, mahtavia bileitä ja Byronin hurjia tarinoita. Pihapiirissä lojuvat myös wannabe-dj (Markus Järvenpää) ja muistisairautta poteva professori (Joachim Wigelius). Välillä Byronin seuraan hakeutuu myös pubinpitäjä (Jouko Klemettilä).
Näytelmässä vietetään Pyhän Yrjön päivää, joka seutukunnan elämänmenossa on suuri tapahtuma. Juhlapäivästä huolimatta viranomaiset ovat Byronin kimpussa. Hänen päiväänsä se ei hätkähdytä millään tavalla – pikemminkin päinvastoin. Häivähdyksen juhlapäivän merkityksestä tuo näyttämölle Jouko Klemettilä juhla-asussaan ja tanssissaan, mihin nuoret hänet pakottavat.
Helsingin Sanomissa (2.2.2024) Laura Kytölä arvelee, että Santeri Kinnunen tekee Jerusalemissa loistavan, ehkä uransa parhaan roolityön. On helppo olla samaa mieltä. Kinnunen on samalla kertaa karhea, itsevarma, mutta rakastettava oman tiensä kulkija.
Näytelmässä on runsaasti viitteitä myyttien maailmoihin ja kirjallisuussitaatteja. Vaikka niistä ei saisikaan kiinni, se ei katsomista häiritse. Huikea oli esityksen loppu, kun puut repivät itsensä irti juuriltaan ja alkoivat tanssia. Suuret tarut ja tarinat eivät ole vielä kuolleet.