Arvio: Juoksuhaudantie

Tarja Kilpeläinen – Hämeen kaiku – 10.2.2014

RedNoseClubin hurmaavat punanenät pistävät heti kättelyssä sellaisen vaihteen silmään, että ei voi muuta kuin tyytyväisenä hyristä katsomossa. Nämä kaverithan voivat näköjään tehdä ihan mitä tahansa ja yhtään ei voi aavistaa, että mitä kaikkea näyttämöllä tapahtuukaan. ”Yllättäkää minut!” on ajatuksena mielessä, ja sen nämä Mike ja Zin totisesti tekevät. Ulkoisella olemuksellaan ja hauskoilla äännähdyksillään he saavat kyllä sympatiat puolelleen heti, vaikka itse päähenkilö Matti Virtanen vähän hölmöilisikin.

Alkuperäisteos otetaan ihan konkreettisestikin käsittelyyn ja sieltä tarkistellaan faktoja. Kirjailija Hotakaisen ratkaisuja myös ihmetellään suureen ääneen, kuten esimerkiksi sitä, että ensin Matti Virtanen myy kaiken omaisuutensa ja kotvan kuluttua löytää kellarista hierontapöydän.

Välillä napataan kitarat ja muut soittimet käteen ja tempaistaan alkupaloiksi vähän U2-tuotantoa tahi Johnny Cashia. Väliajan jälkeen katsojien vielä saapuessa saliin eräs yleisön edustaja intoutuu pyytämään encorea ”Bonon biisistä” ja saamamme pitää, pientä lisämaksua vastaan tosin. Kerätyillä rahoilla hankitaan kuulemma uudet pulkat lapsille.

Alussa ilmoitettiin, että ”katsotaan päästäänkö loppuun asti”.

Klovnerian lisäksi tässä on nimittäin kiehtovaa sekin, että itse juonenkuljetuksen lisäksi esitys perustuu myös improvisaatioon.

Kesken kaiken saatetaan luiskahtaa sivupoluille, kokeillaan uusiksi kohtausta tai kosiskellaan lisää myötätuntoa katsomosta. Mike ja Zin hyödyntävät ilahduttavan paljon katsojien reaktioita ilman, että rakenne kärsisi tai jäisi junnaamaan paikoilleen. Eteen päin mennään ja kotirintamamies sieltä pikkuhiljaa kuoriutuu, vaikka välillä pohditaan huimia asumiskustannuksia, yleisön puoluekantoja tai Juoksuhaudantiestä tehdyn elokuvan miinuspuolia.

Varsinaisena lavastuksena toimii vain taustalle viritetyt verhot, joiden taakse välillä pujahdetaan ja laskosten lomasta kurkistellaan. Muuta ei kyllä tarvitakaan, sillä tässä jos missä pääsee katsojakin ”luovaan tilaan” ja käyttämään mielikuvitustaan. Vanha mies heiluttelee ”keppiään”, keittiössä tarvitaan apuja broilerien marinoinnissa.

Alkuperäisteoksen tuntemistakaan ei tarvita (itse olen nähnyt vain elokuvan), sillä kaikki oleellinen juonen kannalta kyllä kerrotaan.

Jos ehditään… David Bowien ”Heroes”-biisin tahdissa päästään loppuun asti. Kiitos ja kumarrus, yleisön riehakkaat aplodit.

Täytyy todeta, että tämä oli yksi riemastuttavimmista produktioista mitä olen aikoihin nähnyt. Hiukan kävi mielessäni myös Thomas Moncktonin The Pianist, jossa myöskään ei ollut yhtään varma, että mitäs tässä nyt oikein seuraavaksi tapahtuu.

Taidokasta, kujeilevaa näyttelijäntyötä, äänen-ja kehonkäyttöä ja miten mahtava idea! Haluan ehdottomasti nähdä lisää tämänkaltaista meininkiä ja haluan ehdottomasti nähdä myös uudestaan tämän esityksen. Juoksuhaudantie on Helsingin lisäksi mahdollista nähdä myös Lahden Kaupunginteatterissa sekä Tampereen Työväen Teatterissa.

Arvio: Juoksuhaudantie

Lippumyymälä

Yritys- ja ryhmämyynti

Verkkokauppa