Arvio: Kinky Boots
Minun täytyy myöntää, että en ollut kuullutkaan Kinky Bootsista ennenkuin Helsingin Kaupunginteatteri julkaisi sen tulevan kauden ohjelmistossaan ja mainokset ilmestyivät katukuvaan. Siinäkään vaiheessa se ei herättänyt mielenkiintoa edes sen vertaa, että olisin jaksanut googlata mistä oikein on kyse. Vasta ihan viime päivinä perehdyin vähän muihin katsojakommentteihin ja kansainvälisiin artikkeleihin ja totesin ”kappas, tämähän voi olla ihan hyväkin”.
Kinky Boots perustuu samannimiseen vuonna 2005 julkaistuun elokuvaan, josta muutamaa vuotta myöhemmin sävellettiin musikaali. Tarina on saanut inspiraation oikeista tapahtumista vaikka se luonnollisesti on muokattu elokuvamaisempaan muotoon. Ilon, ystävyyden sekä itsensä ja kanssaihmisten hyväksymisen sellaisena kuin he ovat on sanoma, joka katsojalle halutaan välittää. Eikä se huono sanoma olekaan.
Musiikin ja lyriikat musikaaliversioon loi 80- luvulla pinnalle noussut Cyndi Lauper. Aikoinaan Cyndi totesi ”Girls just wanna have fun”, mutta nyt miehetkin voivat tehdä niin. Sävellykset ja koreografiat ovat niin vauhdikkaita ja mukaansatempaavia, että tällaisen jurommankin suomalaismiehen varvas alkaa vipattamaan ihan huomaamattaan. Tähän kun lisätään vähän glitteriä, kimallusta ja valoshow (ja korkokenkiä, paljon korkokenkiä), niin meno lavalla on todella upeaa katsottavaa. Energia myös säilyy koko esityksen ajan. Suvantovaiheita ei juurikaan ollut.
Näyttelijäkaartissa ei ollut yhtään heikkoa lenkkiä, mutta varsinkin pääosanäyttelijät Lauri Mikkola ja Petrus Kähkönen olivat ilmiömäiset. Laulajana tunnetuksi tullut Mikkola on minulle uusi tuttavuus teatterilavoilla, vaikkei tämä hänen ensiesiintyminen niissäkään piireissä ole. Ja näkemäni perusteella voisin ennustaa ettei ura lyhyeksi jää. Sen verran vakuuttava hän oli sekä laulutaidoiltaan että lavapreesensinsä suhteen. Kähkönen puolestaan on jo vanha tekijä musikaaleissa ja tietää niiden kikat ja niksit. Nytkin hän tekee, varsinkin Lolan rinnalla, vähän tylsästä Charliesta mielenkiintoisen ja aidon hahmon. Ohjaajan pallilta löytyi Samuel Harjanne, joka selkeästi on löytänyt intohimonsa musikaalien puolelta ja ohjannut viime vuosina monia suuria musikaaleja. Erinomaista työtä.
Lavastus oli sopivan suurta ja näyttävää. Taipuen silti nopeasti eri tarpeisiin. Laulujen käännökset ovat onnistuneita ja orkesterin soitto raikasi mallikkaasti. Teknisestikin asiat olivat viimeisen päälle. Sanat kuuluivat selkeinä koko ajan musiikin pauhatessa kovaakin. Tämä oli tärkeätä, sillä sanoitukset olivat merkittävä osa tarinaa. Puvustus venyi brittiläisen tehdastyöläisen arkisuudesta Lolan ja hänen enkeleiden yliampuvaan räväkkyyteen.
Olen viime vuosina nähnyt niin paljon Suomessa joka puolella pyöriviä ”väkisin kirjoitettuja” musikaaleja, joissa olemassa oleva musiikki on yritetty sulloa osaksi esitystä, että olin käytännössä jo unohtanut kuinka paljon parempi tällainen ”oikea” musikaali voi olla. Jokainen pienikin osa-alue on ajatuksella valmistettu vain ja ainoastaan tätä esitystä varten edistämään tunnelmaa, tarinaa tai molempia.
Jos unelmissasi on ollut jonain päivänä päästä New Yorkiin näkemään suuri Broadway show, niin nyt voit säästää sekä luontoa että lentolippujen hinnan menemällä katsomaan HKT:n Kinky Boots. Minun on vaikea uskoa, että edes Broadwaylla tämä on pystytty tekemään yhtään laadukkaammin.