Arvio: Kinky Boots
Helsingin Kaupunginteatterin Kinky Boots saa yleisön riehaantumaan päivänäytöksessäkin.
Helsingin Kaupunginteatterin syksyn suuresitys on räikeä ja räävitön Kinky Boots. Cyndi Lauperin säveltämä musikaali sai ensi-iltansa vuonna 2012, ja se esitetään nyt ensimmäistä kertaa Suomessa.
Charlie Price (Petrus Kähkönen) ei ole koskaan halunnut kenkätehtaan johtoon, vaikka sukupolvet häntä ennen ovat tehneet elämäntyönsä laadukkaiden miestenkenkien parissa. Kun Charlien isä sitten yllättäen kuolee, selviää vastentahtoisesti johtajan työtakin niskaansa kiskaisseelle Charlielle, että tehtaalla on jo pitkään mennyt huonosti. Laatu ei enää kiinnosta ostajia, kun halvalla saa niin monet kenkäparit, etteivät niiden pohjat ehdi käytössä kulua.
Charlien ja koko tehtaan pelastaja ilmestyy yllättävässä muodossa, kun Charlie tutustuu Lolaan (Lauri Mikkola). Lola – tai ristimänimeltään Simon – on ihailtu drag queen, joka tanssiryhmänsä kanssa ravistelee pikkukaupungin soveliaisuuden rajoja. Voisivatko miehille valmistetut, kimaltelevat saapikkaat auttaa kenkätehdasta harppaamaan ylös talouskuopasta?
Kinky Boots on tarina paineista, joita ulkopuoliset ihmiset meille asettavat. Vielä enemmän se on kuitenkin tarina oman itsensä löytämisestä sekä näiden löydösten hyväksymisestä. On turhaa tuomita muita, mutta vähintään yhtä typerää on tuomita omaa minuuttaan.
Lolan tanssiryhmän koreografiat ovat lähes akrobaattisia, ja koko näyttelijäkaarti on totisesti oppinut marssimaan korkeilla koroilla. Tämä jos mikä on sitä kuuluisaa silmäkarkkia.
Kähkösen ja Mikkolan lauluosuudet puolestaan ovat niin täynnä pakahduttavia tunteita, että silmät meinaavat kostua väkisinkin. Suorastaan huikea on myös Anna Victoria Erikssonin totaalisen ylilyöty ihastumiskappale, joka näyttää sen, mikä musikaaleissa on kaikkein parasta. Ne tunteet nimittäin.
Helsingin Kaupunginteatterin lavalla tehdään tällä hetkellä jotain maagista ja kerta kaikkiaan upeaa. Jos jokainen katsoja kantaa sydämessään teatterissa lähtiessään edes murusen näytelmässä viljeltyä itsensä ja muiden hyväksymistä, on työryhmä tehnyt valtavan upeaa työtä.
Päivänäytöksessäkin koko yleisö nousee seisomaan yhtyäkseen raikuviin aplodeihin. Paikalla on nuoria ja vanhoja, ja puhuttavaa riittää esityksen jälkeen. Eräskin valkohapsinen katsoja toteaa, että kyllä tämä oli parempi kuin se Myrskyluodon Maija.