Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kirsikkatarha

Rolf Bamberg – Demokraatti – 5.3.2019

Teatteriarvio: Terävänäköisesti piirtyvä kovan onnen aikuisten ja lasten tarha

Lauri Maijala voisi laittaa Mark Twainin hengessä jakoon tiedotteen: ”Huhut asettumisestani ovat vahvasti liioiteltuja ja ennenaikaisia.” Jotkut näet arvelivat, että Maijalan ohjaustöiden leimallinen vimma ja anarkismi tasaantuvat, kun hänet kiinnitetään volyymiltaan ja katsojamääriltään maan suurimman teatterin ohjaajaksi.

Avausohjaus Helsingin kaupunginteatterin leivissä ei juuri osoita merkkejä moisesta. Anton Tshehovin Kirsikkatarha jatkaa siitä, mihin muutaman vuoden takaisessa Kolmen sisaren ohjauksessa jäätiin.

Vaikkei välttämättä asettunut olekaan, Maijala on Kirsikkatarhassaan jäsentelevämpi kuin Komin ”Sisarissa”. Jälkimmäisessä vauhti ja kaikkien konventioiden kumoaminen oli pääasia, jolloin Tshehovin näytelmän syvempi sisältö tahtoi jäädä karnevalistisen rellestyksen jalkoihin.

Tshehov itse väitti Kirsikkapuistoa/tarhaa komediaksi, mutta Maijalalla on 32-vuotiaana jo kypsyyttä ohjaajana riittävästi, ettei hän lankea siihen ansaan. Hän ei lähde vääntämään Ranevskajan elämänpiirin surumielisiä tapahtumia koheltavaksi farssiksi, vaikka välillä naurattaakin kansaa villeillä irtiotoilla.

Rumbaa, sambaa tai mitä lie letkajenkkaa mennään kaupunginteatterin lentokenttänäyttämöllä vähän väliä, mutta liekö sitten juuri estradin koosta kiinni, että siitä ei synny rauhattomuuden tunnetta, vaan bailausmeininki toimii hyvin tilan täyttämisen merkityksessä. Kirsikkatarha voisi olla päiväkodin nimi, ja siltä meininki hetkittäin näyttääkin.

Maijala kokeilee luottolavastajansa Janne Vasaman yltäkylläisellä avustuksella muitakin reippaanlaisia tilankäytöllisiä jippoja muun muassa väliverhoilla. Näyttämökuva on useimmiten hurja hybridi tshehoviaanista rustiikkikamaa ja diskopalloin, viherkasvimetsin ja kultapaperivuorauksin koristeltua interiööriä. Välillä menee yli, enimmäkseen toimii.

Esitystä jaetaan myös äänimaailmalla. Esimerkiksi Lauri Porran säveltämä upea jousivetoinen musiikki vangitsee huomion pitkäksi aikaa, kun siirrytään näytöksestä seuraavaan ja esiripun takana tehdään iso näyttämökuvan vaihto.

Tuoreita valotuksia henkilögalleriaan

Tshehovin useimpien näytelmien perimmäinen fokus, vanhan ja uuden maailman törmäys – ja Kirsikkatarhassa myös rahan mahti – pysyy näissä suurissa ja suurellisissa puitteissa Maijalalla siis paremmin näpeissä kuin Komissa. Menneeseen takertuminen, silmien sulkeminen vääjäämättömästi eteen tulevalta muutokselta muuttuu sitä tuskallisemmaksi, mitä pidempään vitkutellaan. Ja sen vitkuttelun taidon tshehovilaiset ihmiset hallitsevat paremmin kuin kukaan muu.

Maijala lukee edelleen Tshehovinsa toisin, eikä vain rivien välejä vaan myös marginaalit.

Nyt Tshehov-käsikirjoituksen reunoilta on kaivautunut esiin sinne monissa tulkinnoissa unohdettuja henkilöitä. Maijala tekee esimerkiksi ikälopusta lakeija Firsistä (roolissa Seppo Maijala, ohjaajan isä, jos tällä tiedolla on jollekin merkitystä) enemmän kuin kahvinkaatelijan ja kengänlankkaajan. Vanha mies on tässä ohjauksessa hapertuva lenkki kahden aikakauden välissä, se historiatieto, jota ilman ei tulevaisuuttakaan voi nähdä oikeassa valossa. Useimmiten aika yhdentekeväksi sivuhenkilöksi jäävä intomielinen ikiylioppilas Trofimov (Tommi Eronen – vau!) on tässä esityksessä vähän samassa asemassa kuin Firs. Hänelläkin on perspektiivi niin menneseen kuin tulevaan, vaikka itse on siinä välissä ja naisenkaipuussaan aika hukassa.

Näytelmän keskushahmo, taloudelliseen rappioon ajautuneen maatilan ja kirskikkatarhan matriarkka Ljubov Andrejevna Ranevskaja (Heidi Herala, tässä tapauksessa roolin hienosti haltuun ottava kokenut näyttelijä, ja vasta toissijaisestii ohjaajan äiti) on Maijalankin tulkinnassa keskiössä, mutta ei niin, että hän pyörittäisi toimintaa vaan että kaikki pyörivät hänen ympärillään kuin vanhasta tottumuksesta.

Kansallisteatterin muutaman vuoden takaisessa Kirsikkapuistossa ohjaaja Mika Myllyaho oli nostanut näkökulmahenkilöksi Ranevskajan nuoremman tyttären Anjan. Sonja Kuittinenkin on energinen ja palavasieluinen Anja, mutta Maijalan ohjauksessa näyttämön vahvin lenkki on tyttäristä vanhempi, Varja, joka Emilia Sinisalon erittäin vakuuttavasti esittämänä näyttää yhdelle ja toiselle kaapin paikkoja aina siihen asti, kun kaappeja aletaan kantaa poismyydyn tilan saleista ulos.

Uudesti valottuvista henkilöistä nousee rooligalleriasta vielä esiin Lopahin. Tätä usein vain ahneeksi kuvautuvaa Ranevskajan naapuria esittää Chike Ohanwe, jonka sukupuun nigerialaisissa haarassa on oletettavasti myös orjuuden kokeneita ihmisiä. Kaupunginteatterin Lopahin korostaa pariinkiin otteeseen omia juuriaan venäläisten maaorjien jälkeläisenä eikä se yhteys ole kaukainen: vielä hänen isänsä palveli maaorjana samaisella tilalla, jota Lopahin nyt on junailemassa myyntikuntoon. Tshehovin näytelmähän sijoittuu aikakauteen, jolloin Venäjän yli pyyhkivät suureten myllerrysten tuulet, joiden alkuvoimana oli maaorjuuden lakkauttaminen 1861.

Monitehoinen näkökulma

Ei Maijalakaan pysty väistämään sitä kanonisoitujen Tshehov-draamojen ainaista ongelmaa, että niissä on yksinkertaisesti liikaa henkilöitä, jotta kaikille voisi luoda syvyyttä. Maijala yrittää antaa hetkensä niin kirjanpitäjä Jepidhodoville (Eero Saarinen), velkakierteessä rimpuilevalle maanomistajanaapuri Pishtshikille (Jouko Klemettilä), kotiopettajatar Charlotta Ivanovnalle (Aino Seppo), mutta ne jäävät silti vain koomisviritteisiksi irtosooloiksi.

Mainion roolin tekevässä Kari Mattilassa jotenkin kiteytyy Maijalan kaksiteholinssinen näkökulma koko tekstiin. Mattilan esittämä Ranevskajan veli Leonid Gajev on mukavuudenhaluinen heinäsirkkahahmo, joka tykkää katsoa kun muurahaiset hoitavat oikeat työt. Hänen elämänsä vuodenkierrossa on aina kesä eikä huolta huomisesta. Ja sitten kun pudotaan talveen, se hyytää ja sattuu.

Kevyt muuttuu raskaaksi, komedia tragediaksi.

Niin tässä näytelmässä käy monille. Ranevskajan klaanin pudotus todellisuuteen ei ole pehmeä. Ja jymähdys tärisyttää laajalti.

Maijalan loppukuvassa näyttämölle kävelee seitsenvuotiaana kuollut Ranevskajan poika Grisha. Näyttämön katosta putoilee punaisia palloja. Kaikilla näyttelijöillä on punaiset ilmapallot. Kirsikoita. Hiljentävä kuva. Sen toisen teholinssin läpi avautuva. Onko ohjaaja sittenkin asettunut?