Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kirsikkatarha

Outi Rastas – Eeva – 27.3.2019

Lopunajan karnevaalit
Kirsikkatarhan visuaalisuus riemastuttaa ja musiikki koskettaa.

Kartanon salissa kukkivat kirsikkapuut valkoisina ja vaaleanpunaisina. Niiden oksiin on ripustettu kokonainen kristallikruunu. Köydet eristävät lastenhuoneen omaksi, koskemattomaksi tilakseen. Perheen kuollut kuopus on koko ajan läsnä. Lauri Maijalan ohjaama ja Janne Vasaman lavastama Kirsikkatarha loihtii Helsingin Kaupunginteatterin
valtavalle päänäyttämölle toinen toistaan runsaampia ja mielikuvituksellisempia
näkymiä.

Maijala ohjaa Tšehovin näytelmää aluksi kuin farssia.

Maalaiskartanossa vietetään viimeistä kesää. Rahat on tuhlattu, mutta sekalaisen seurueen jokainen jäsen elää kuin omassa kuplassaan. Maijala ohjaa Anton Tšehovin tuttua näytelmää aluksi kuin farssia. Liikettä, vauhtia ja ääntä riittää. Samalla näyttelijät saavat kuitenkin tilaisuuden kasvattaa hahmonsa kokonaisiksi ja tasaveroisen kiinnostaviksi. Jokaisen kohtalo koskettaa, mutta Heidi Heralan Ranevskaja on näytelmän
ehdoton keskipiste. Hän on uskottava surun sekoittamana ja ihailtuna kartanonrouvana, ilman keimailun häivääkään. Hengästyttävän hienoihin suorituksiin yltävät myös monet muut, päällimmäisenä Emilia Sinisalo ottotyttärenä ja Seppo Maijala vanhana kamaripalvelijana. Kun kipeitä totuuksia ei enää voi väistää, ohjaus vakavoituu. Edessä
ovat kartanon viimeiset, vimmaiset juhlat. Väliajan jälkeen tunnelmaa syventää myös näyttämölle astuva jousikvartetti. Se tuo Lauri Porran musiikin avulla tarinaan kokonaan
uuden tason.