Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kirsikkatarha

Virpi Yli-Villamo – Elämä on ihanaa -blogi – 5.3.2019

Surullisen kaunis Kirsikkatarha

Ei pitäisi aloittaa tätä postausta kysymällä, mitä tulee, kun näytelmän ohjaa mies, jonka omat vanhemmat ovat mukana näytelmän näyttelijäryhmässä? Kysyn silti, koska lopputulos on hienoa ja koskettavaa katsottavaa. Eikä se tietysti ole tämän yhden perheen ansiota, vaan koko työryhmän. Hienoa toteutusta. Teos on Kirsikkatarha, joka on Anton Tšehovin viimeiseksi jäänyt näytelmä, esityspaikkana Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö.

Ranevskaja (Heidi Herala) palaa kotitilalleen Ranskasta, jossa hän on viettänyt useita vuosia. Kartano on joutumassa huutokaupan vasaran alle, ellei Ranevskajan suku saa kerättyä rahoja kasaan ja maksettua velkojaan. Lopahinin (Chike Ohanwe) isä ja isoisä ovat olleet talon palveluksessa orjina. Lopahin on päässyt elämässään eteenpäin ja hän yrittääkin auttaa perhettä neuvomalla, mitä pitäisi tehdä, jotta kartano säilyisi. Neuvoja ei oteta kuuleviin korviinsa. Mitä perheen palveluksessa olleiden orjien varttunut vesa muka voisi tietää talousasioista? Parempi on elää menneissä tai hullaantua kuohuvan juoman kuplinnasta ja tanssista. Nykyisyys on pelottava varjo elämässä.

Voi Heidi Herala, millaisen roolityön teet! Tunteet liikkuvat äärilaidasta toiseen. Elät menneisyydessä ja mietit kuollutta pikkupoikaasi. Olet valmis antamaan viimeisen kultakolikkosi kerjäläiselle, koska olet inhimillinen. Samalla unohdat oman perheesi ahdingon ja nykyhetken. Emilia Sinisalo Varjan, Ranevskajan ottotyttären, roolissa on voimakas. Nainen on tietoinen kartanon ongelmista ja haluaisi nostaa kissan pöydälle, mutta häntä ei kuunnella. Varjan rooli on vaikea kaiken ilakoinnin ja kaihomielisyyden keskellä. Chike Ohanwe on vakuuttava Lopahinina. Mies seisoo jalat tukevasti maassa, mutta ei voi ymmärtää, miksi perhe ei halua kuunnella hänen järkevää ehdotustaan.

Trofimov on mies, jolla on jo ikää, mutta opiskelijana hän on ikuinen. Tommi Erosen suoritus Trofimovina paranee näytelmän edetessä. Mies eläytyy rooliinsa mahtavalla tavalla. Sonja Kuittinen on Ranevskajan tytär Anja. Kuittinen on eloisa ja riehakas, juuri sellainen kuin 17-vuotias neitonen on. Pidin erityisesti Kuittisen eläytymisestä yhdessä pidemmässä monologiosuudessa. Oli hienoa kuunneltavaa. Kirsikkatarhassa on loistavia näyttelijöitä. Pakko on vielä mainita Unto Nuora hellyttävänä häntää heiluttavana koirana sekä Eero ”Jepihodov” Saarisen huikeat rocktähti-moovit.

Kirsikkatarha on kaunis. Uskomattoman näyttävät valot toimivat lavasteiden kanssa. Etenkin ensimmäisen puoliajan petroolinvihreä taivas on upea. Väliajan jälkeen yleisöä hellitään kultaseinällä, johon on hyvä heijastaa tanssijaisten valoja ja kimmellystä. Kunnon valoshow. Kristallikruunut luovat hienoa tunnelmaa ja omaa kimallustaan. Kaiken tämän kauneuden lisäksi katsojia hemmotellaan jousikvartetilla, joka lumoaa varmasti jokaisen katsojan. Ammattitaitoiset muusikot osaavat ottaa yleisönsä, mutta antavat siitä huolimatta tilaa näytelmälle.

Niin, se postauksen alussa mainittu ohjaaja on Lauri Maijala. Tästä jokainen voi itse miettiä, millaista on olla vanhempana, jos oma poika on ohjaamassa. Olisi ollut myös mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa seuraamassa harjoituksia, kuinka tällaisessa temmellyksessä toimitaan. Jälki on joka tapauksessa ensiluokkaista. Mainitsin jo hienoista valoista, joista saan kiittää Mika Ijästä, joka on vastannut valosuunnittelusta. Janne Vasama puolestaan on vastannut lavastuksesta.

Kirsikkatarha on surullisen kaunis tragedia. Näytelmässä on mukana komiikkaakin, mutta syvemmältä olemukseltaan tarina on surullinen. Kirsikkatarhaa suosittelen lämpimästi perinteisen teatterin ystäville. Klassikkoteos, joka elää yhä.