Arvio: Kirsikkatarha
Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha on visuaalisesti upea vyörytys – Ohjaaja Lauri Maijala tuo joukkoineen näyttämölle klassikkonäytelmän yhteiskunnalliset ulottuvuudet ja juuret
Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha on todella näyttävää teatteria. Ohjaaja Lauri Maijala vyörytti Anton Tšehovin tarinaa eteenpäin toinen toistaan upeampien näyttämökuvien avulla. Tämän visuaalisesti huikean kokonaisuuden mausti vielä Lauri Porran hieno musiikki.
Maijala ei käsiohjelmassa turhaan korosta lavastaja Janne Vasaman kanssa tekemänsä tiimityön merkitystä. Kirsikkatarha on jo seitsemäs näiden kahden lahjakkaan, nuoren polven teatterintekijän yhteinen projekti.
Huikean skenografian tekijöiden joukoon kuuluu tietenkin myös esityksen valot suunnitellut Mika Ijäs.
Mittasuhteiltaan Suomen suurin näyttämö on varmasti pelottava paikka kenelle tahansa ohjaajalle, lavastajalle, näyttelijälle tai muusikolle. Käsiohjelmassa Maijala kertoo produktion aikana näkemästään stressiunesta, painajaista, jossa oli totista maailmanlopun meininkiä.
Suuren näyttämön mittasuhteiden pelottavuudesta kertoo myös Ranevskajan roolin näytelmässä näyttelevä Heidi Heralatyöpäiväkirjassaan.
Itse jäin katsojana miettimään sitä, miten Tšehovin maalaamat kuvat pienistä ihmisistä sopivat näin massiivisiin kehyksiin.
Omaa sovitusta tehdessään Maijala ja dramaturgi Merja Turunen ovat mielestäni nähneet terävästi tämän klassikon ympärille reilussa sadassa vuodessa kertyneiden tulkintakerrosten läpi. Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha ei ole vain ajoittain humoristisesti kerrottu tarina yhden perheen tragediasta, vaan ennen muuta yksilötasolta lähtevä kuvaus suuresta yhteiskunnallisesta murroksesta ja sen vaikutuksista ihmisiin.
Tšehovin näytelmässä kuvaama yhteiskunnallinen murros alkoi Venäjällä maaorjien vapautuksella, joka toteutettiin tsaari Aleksanteri II:n valtakaudella vuonna 1961. Näytelmän roolihahmoista maaorjan poikana syntyneelle Lopahinille (Chike Ohanwe) uudistus antoi mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun ryysyistä rikkauksiin. Kotiorjana koko elämänsä raataneelle, maattomalle Firstille (Seppo Maijala) uudistus merkitsi katastrofia, viimeisenkin vanhuudenturvan menettämistä.
Maijala korostaa tätä Tšehovin näytelmän yhteiskunnallista ulottuvuutta myös esimerkiksi ikuisen ylioppilaan Trofimovin (Tommi Eronen) roolissa. Kohtaus, jossa Trofimov puhuu Erosen suulla Venäjän köyhien ja maattomien asemasta oli yksi näytelmän vaikuttavimmista.
Venäjän modernisaatio, siirtyminen takapajuisesta feodalismista edes jonkinlaiseen demokratiaan epäonnistui traagisesti ja tämä epäonnistuminen vaikuttaa yhä myös jopa meidän, Venäjän keisarikunnan entisen provinssin asukkaiden elämään yhä.
”Jotta voisimme elää nykyisyydessä, meidän on lunastettava menneisyytemme”, Trofimov sanoo näytelmässä. Renevskajan tuskan lähde on lapsen kuolema. Hänen pieni poikansa hukkui kartanon mailla virtaavaan jokeen. Tragedia sitoo ja samalla eristää Ranevskajan tästä elämänsä kirsikkatarhasta.
Tämä elämäntragedia, syvä trauma on vienyt Ranevskajalta kyvyn sopeutua muutokseen. Tšehovin näytelmän ydinajatuksen rinnastaminen Venäjän nykytodellisuuteen on vähän liiankin ilmeistä.
Venäjän kollektiivinen trauma on siinä, ettei maassa ole pystytty koskaan käsittelemään maan kauheata historiaa. Esimerkiksi kansan enemmistön mielestä Josif Stalin on yhä yksi maan suurimmista ”tsaareista”.
Maijala suosii ohjauksissa hyvin fyysistä näyttelemistä. Kirsikkatarhassa meno äityi välillä melkein mesomisen puolelle. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti esimerkiksi kirjanpitäjä Jepihodovin roolissa, jossa Eero Saarinen sai juosta varmaan välillä maitohapoille asti.
Maijala osaa olla yhä myös ilkikurinen. Teatterin sisäpiirin vitsien piikkiin menivät epäilemättä esimerkiksi 80-luvulla syntyneen Maijalan kuittailut kasarisukupolvelle. Minua nauratti aidosti myös näytelmän ensimmäisen kohtauksen ”horkkanäytteleminen”.
Teatteriperheen vesana Maijala on varmasti nähnyt ja myös tehnyt teatteria enemmän kuin mikään laki vaatii. Käsiohjelman mukaan Maijala on vasta 32-vuotias. Uuden luominen ei vain oikeuta, vaan myös vaatii totuttujen tulkintojen rikkomista. Näin syntyy raikas ja ajatuksia herättävä tulkinta vanhasta ja tuhansilla tulkinnoilla kanonisoidusta klassikosta.
Maijala on ohjaajana ollut nyt Tšehovinsa kanssa mestariluokalla. Pidot senkun paranevat. Ero Maijalan muutama vuosi sitten KOM-teatterille ohjaaman Kolmen sisaren suhteen ennustaa tulevalta pelkkää hyvää.
Jotta voisimme elää nykyisyydessä, meidän on lunastettava menneisyytemme. Niinpä!