Arvio: Morfars mauser
Koulukiusaamisesta kertova Morfars Mauser perustuu toimittajataustaisen Marcus Rosenlundin omiin muistoihin.
Morfars Mauserin kaltaista kiusaamiskuvausta en olisi osannut Lilla Teaternilta odottaa. Viime vuosina uudistunut teatteri osaa yllättää. Vaikka, ja tämä täytynee sanoa heti alkuun, esityksessä on puutteitakin, se on kuitenkin poikkeuksellisen rehellinen kuvaus kiusatun pojan mielenmaisemasta.
Toimittajataustaisen Marcus Rosenlundin omakohtaisiin muistoihin perustuva esikoisnäytelmä koulukiusaamisesta on tekstinä kuin Pandoran lipas. Julkkismeteorologi Rolf (Tobias Zilliacus) saa kesken lähetyksen puhelinsoiton, jossa hänelle annetaan mahdollisuus tavata kuolinvuoteella viruva lapsuudenkaverinsa (Markus Riuttu), joka oli sekä paras ystävä että pahin kiusaaja.
Kun muistojen arkku avautuu, ei paluuta enää ole. Esiin pulpahtavat kauheimmat lapsuusmuistot, synkimmät kostofantasiat ja kaikenkattava toivottomuus. Nyt Rolle voisi kostaa.
Koulukiusaamisaiheisia romaaneja ja teatteriesityksiä on viime aikoina tehty aika paljon. Silti Morfars Mauserin jälkeen tuntuu, että kiusaajan ja kiusatun symbioottista suhdetta on sittenkin käsitelty varsin vähän.
Uskallus hieroa vaikeaa aihetta yleisön kasvoihin antamatta yhtään lepohetkeä on vakuuttavaa. Tämä esitys tuntuu pahalta. Saappaaseen pissaamisen, uuden kaukoputken rikkomisen ja lyömisen – kaikki nämä katsoja tuntee jokaisella solullaan.
Suuri kiitos siitä kuuluu Michaela Granitin himmailemattomalle ohjaukselle.
Ohjaajana hän piirtää tarkasti sen emotionaalisen kartan, joka tapahtumisen takaa tulee esiin. Hän osaa napata mukaan työläistaustan ja isovanhempien roolin sekä ajankuvan ilman turhia selittelyjä.
Heidi Wikarin funktionaalinen lavastus laseineen ja heijastuksineen tekee avaran tunnun.
Näytelmä on esikoisnäytelmäksi vahva, mutta dramaturgin olisi silti pitänyt olla vaativampi. Runsaasti käytetty kertojanääni tekee esityksestä saarnaavan.
Draamalliset kohtauksetkin voisivat olla vahvempia. Sekä dokumentaarisuudessa että muotokokeiluissa näytelmä jää puolitiehen.
Näytteleminen on kautta linjan intensiivistä ja karskia. Tobias Zilliacuksen näyttelemisestä kuitenkin puuttuu rikkinäisyyttä. Toki hänelläkin on vahvat hetkensä, etenkin silloin, kun pikkupojassa on tarkoituskin vilahtaa häivähdys jo tulevaa aikuista miestä. Zilliacus on kyllä traaginen, mutta ison miehen tavoin, valmiina pakettina, jolla on selkeä identiteetti.
Markus Riuttu, jota näkee harmittavan vähän pääkaupunkiseudun esityksissä, on sitä vastoin niin hyvä hukassa olevaa on/off -ystävää esittäessään, että se tekee miltei kipeää.
Hänen tunteellinen olemuksensa venyy hetkessä pikkukoviksesta lempeäksi frendiksi. Ja lopun bravuuri, epätoivoaan peittelevä narkomaani, on paljon enemmän kuin karikatyyri.
Heikkouksistaan huolimatta esityksessä osataan kiristää tunnelmaa siten, että katsoja kokee jokaisen rakennelman murtumisen ikään kuin kiusatun pojan mielen sisällä.
Esityksessä tartutaan myös aseeseen, mutta arviossa en taida paljastaa miten ja miksi, kuten en Mauseriin liittyvää tarinaakaan.
Anteeksianto ja toivo löytyvät nekin esityksen palapelin paloista.