Arvio: Kuka tappoi bambin?
HKT:n Kuka tappoi bambin? -näytelmä kysyy, voiko raiskauksen unohtaa
Kun Riikka Oksasta pyydettiin ohjaamaan Kuka tappoi bambin? -näytelmän, hän ei vielä ollut lukenut Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? -romaania. Hän tarttui monitasoiseen, Finlandia-ehdokkaana olleeseen kirjaan ja totesi, että kyseessä on erittäin vakava asia ja haasteita on, mutta hänestä tuntui todella oikealta ottaa vastaan ohjaustyö. Käsikirjoitus tarjosi tilaisuuden nostaa esiin, kuinka raiskauksia käsitellään ja miten niihin suhtaudutaan esimerkiksi tuomioistuimessa.
”Näytelmä tuo esiin yhteiskunnallisen epätasa-arvon. Raiskaajien vanhemmat ovat mielettömän rikkaita ihmisiä, jotka pystyvät myös rahalla sopimaan asioita. Jos tämä olisi käsitellyt vain yksityishenkilön syyllisyyden kokemusta, se ei olisi ollut mielenkiintoista, mutta Kuka tappoi bambin? tekee näkyväksi sellaisia asenteita ja normeja, jotka edelleen, #metoon jälkeenkin, ovat tunnistettavia ja olemassa olevia asioita meidän yhteiskunnassamme.” Riikka Oksanen haastattelussani 16.8.2023
Myös 26-vuotiasta Gustenia näyttelevä Pyry Nikkilä pohti mukaan lähtemistään. Häntä jännitti riski, joka tämän tapaisen teoksen näyttämöllistämisessä voi olla. Ettei vain synny vaikutelmaa, edes vahingossa, että vähätellään näin vakavaa rikosta tai että tunnetaan empatiaa raiskaajaa kohtaan. Painopisteiden oli oltava tasapainossa.
Näytelmän lähtötilanne
Ollaan huvilakaupungissa, jonka minä olen jo kirjan pohjalta kuvitellut Kauniaiseksi. 26-vuotias Gusten Grippe on menestynyt kiinteistövälittäjä, mutta muutoin elämänsä kanssa jotenkin apaattinen. Hän haikailee ex-tyttöystävänsä perään, kevytseurustelee tämän parhaan kaverin kanssa, aloittaa uusia harrastuksia, ei sitoudu mihinkään. Kuvio järkkyy, kun teiniajan kaveri Cosmo kertoo suunnittelevansa filmiprojektia, jonka aiheena on 10 vuotta aiemmin tapahtunut, sittemmin unohtunut kohu. Silloin neljä huvilakaupungin 16-vuotiasta poikaa joukkoraiskasi tutun tytön kotibileissä. Gusten oli yksi nelikosta.
Raiskauksen seuraukset
Näyttämöllä näytetään tilanteita ennen ja jälkeen raiskauksen. Itse raiskausta ei näytetä, mutta kerrottunakin sen etenemisen kuunteleminen ottaa katsomossa koville. Mieleen jää esimerkiksi kesto: kahdeksan tuntia neljäkymmentä minuuttia.
Mieleen jää myös järkyttävän väkivallanteon seuraukset. Mitä tapahtuu raiskatulle Saschalle? Entä poikaporukalle, joita Nathanin isä Abbe kuvaa: ”Tavallisia poikia he ovat, kaikilla elämä edessä, täytyy muistaa, että alkoholilla oli osuutensa…”
Käsikirjoituksen ratkaisu, jossa aikuinen Gusten tarkkailee nuorta itseään, toimii loistavasti. Katsojana tuntee, kuinka aikuinen Gusten katsoo pitkään nuorta itseään jonain toisena, irrallisena henkilönä, jonka olisi pitänyt toimia toisin. Menneisyys ei jätä häntä rauhaan, eikä hän kykene vieläkään käsittelemään asiaa. On niin vaikeaa aloittaa lauseet sanalla minä: minä en estänyt muita, minä en auttanut uhria, minä raiskasin, minä pakenin, minä menin poliisille.
Toistan: Entä raiskauksen uhri Sascha? Kun viimeisissä repliikeissä todetaan, että tämä on The End, silloinkaan ei puhuta Saschasta. Gusten kipuilee, mutta entä muut raiskaajat? He sen kun porskuttavat. Mutta me kaikki tiedämme näytelmän yhdestä lauseesta, mitä tapahtui uhrille.
Moniuloitteisesta kirjasta näyttämölle
Pipsa Lonka on sovittanut runsaan kirjan näyttämölle. Minulle kirjan lukeneena näytelmän kaikki käänteet olivat tuttuja, mutta seuranani ollut puolisoni Martti Ranin ei tiennyt ennakkoon mitään tarinasta. Meille molemmille näytelmä toimi hyvin. Fokus oli tarkkaan rajattu ja eri aikatasoissa toimiminen hyvin selkeää.
Toteutus on hienovireinen, överiksi ei vedetä missään kohdassa. Minulla oli voimakas tunnetila katsomossa, olisin halunnut ravistella niin poikia kuin heidän vanhempiaakin. Nathanin vanhemmat Annelise (Heidi Herala) ja Abbe (Kari Mattila) olivat omassa tärkeydessään ja ylimielisyydessään todella vastenmielisiä. Ajatuspajan huippujohtaja Anneliese syytti jopa mediaa ajojahdista sanakääntein, jotka ovat tänä päivänä valitettavan yleisiä sosiaalisessa mediassa. Ja todeksi tuli myös tuttu sanonta ”Pappa betalar”.
Järjen ääni tuli yllättävästä suunnasta. Gustenin maailmalla oopperalaulajana liehuva äiti Angela (Leena Rapo) näki selvemmin, mutta kuunteliko häntä kukaan? Kotimatkalla puhuimme paljon vanhempien vastuusta ja siitä, kuinka arvot periytyvät.
Toteutus toimii salakavalasti
Näyttämö oli kliininen, pelkistetty; erinomainen ratkaisu, olihan kyseessä ”tapauskuvaus” (lavastus Janne Vasama). Videot ja äänitallenteet toivat lisäarvoa ja puhuttelivat (Mika Haaranen ja Eero Niemi). Helsingin Kaupunginteatterin pieni näyttämö oli oivallinen paikka näytelmälle, tosin Bambin toivoisi valtaavan mahdollisimman monta estradia.
Minä pidin sekä Jaakko Hutchingsin että Pyry Nikkilän esityksistä Gusteneina. Oltiin pinnalla, mutta jos sisin on lukittu, niin muuta ei kai voi näyttää. Sekä Justus Pienmunnen Nathan että Elias Keräsen Cosmo tulivat esiin tarkoituksellisen inhottavina tai rasittavina tyyppeinä.
Plussat vielä Tiina Kaukasen pukusuunnittelulle. Voisinko tilata Annelisen päällä olleen vihertävän jakun ja Cosmon rynkkyhousut?
Riikka Oksasen ohjaus oli taas tarkka ja osuva. Olen nyt nähnyt häneltä KOM-teatterissa Poika– ja Lou Salomé -teokset ja Lillanissa Elena Ferranten Min fantastiska väninnan. Kaikki mainitut ovat olleet elämyksiä ja Kuka tappoi bambin? liittyy samaan ketjuun. Tällä kertaa toteutus ei ollut niin tajunnan räjäyttävää heti, vaan ennemminkin sellaista piilovaikuttamista, joka hiipii syvälle ja ponnauttaa uusia aihioita omaan mieleen pohdittavaksi.
Ylipäätänsä Kuka tappoi bambin? on näytelmä, joka herättää ja havahduttaa. Sen jälkeen toivoo voivansa jatkaa keskustelua teemasta. Siitä, kuinka jokainen nainen pelkää kävellessään pimeällä kotiin. Siitä, millaiset haavat väkivalta jättää. Siitä, kuinka oikeus ei voita tai siitä, kuinka oikeutta ei tunnu edes olevan olemassa. Ja siitä, voiko pahan unohtaa.