Arvio: Egenmäktigt förfarande
Kun kirja on riipaiseva, niin näytelmä on monin tavoin myös hauska. Emme me nauraneet Esterille, vaan niille tunnistamillemme osumille. Been there, done that.
”Aldrig har någon utomstående förstått mig så på djupet och med sådan precision.”
Näin toteaa avauslauseessaan Egenmäktigt förfarande -näytelmän mies, kuvataiteilija Hugo Rask, näytelmän naiselle, runoilija Ester Nilssonille. Esteriä oli pyydetty pitämään esitelmä Hugo Raskista ja kun hän oli paneutunut Hugon taiteeseen, teksteihin ja kaikkeen, mitä miehestä oli kirjoitettu, hän oli lumoutunut. Hän oli alkanut kaivata miestä, jota ei ollut koskaan edes tavannut.
Kun he kohtaavat, katsomossa on heti selvää, mitä Esterillä ja Hugolla on yhteistä, he molemmat rakastavat Hugoa, he molemmat jaksavat puhua ilta toisensa jälkeen Hugosta.
Miksi ihmeessä järkevä nainen heittäytyy täysin arvostelukyvyttömään tilaan, jossa onni ripustautuu pieniin miehen heittämiin murusiin? Miten hän voi rakentaa toivoa yhteisestä tulevaisuudesta, kun mies ei selvästikään mitenkään vihjaa siihen suuntaan? Väninnekören eli ystävättäret yrittävät avata Esterin silmiä, mutta Esterin toivo yhteiselämästä elää vahvana ja takertuu jokaiseen Hugon kosketukseen ja tekstiviestiin.
Näytelmä pohjautuu Lena Anderssonin August-palkinnon voittaneeseen romaaniin Egenmäktigt förfarande, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Omavaltaista menettelyä(Siltala, 2015). Teos on taipunut Ruotsissa jo pariksikin näyttämöversioksi, joista Lillanissa nähdään Karin Parrot-Jonzonin versio, jonka hän dramatisoi Uppsalan teatteriin.
Näytelmän ensi-iltaa edeltävänä iltana Ruotsin suurlähetystö järjesti vastaanoton, jossa Philip Teir haastatteli Lena Anderssonia. Olen kuunnellut Lenaa monta kertaa aiemminkin, Turun, Helsingin ja Göteborgin kirjamessuilla, ja myönnän olevani aivan lumoutunut hänen tapaansa ilmaista itseään tarkoilla lauseilla, puhui hän murtomaahiihtosta, ruotsalaisesta yhteiskunnasta tai rakkaudesta. Lena kertoi, että on harjoitellut kirjoittamaan selkeästi, muuntamaan sanoiksi, mitä tarkoittaa. Tämä tietenkin edellyttää, että ilmaisun taustalla on harvinaisen kirkasta ja laaja-alaista ajattelua. Ja sitä Lenalla on!
Lena kertoi, että moni pitää Esteriä hulluna, mutta sitä hän ei ole. Moni myös toteaa, että eihän kukaan noin epätoivoisesti ripustaudu, vaikka itse olisi vahtinut puhelinta tai tehnyt aivan Esterin kaltaisia tempauksia. Lena tunnustaa, että tarinassa on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä, mutta niin on monen hänen tuttunsakin elämään. ”Tämä ja Esterin seuraavasta suhteesta kertova jatko-osa Vailla henkilökohtaista vastuuta ovat fiktiota, yleinen tarina fiktiivisistä henkilöistä” , totesi Lena painokkaasti.
Lena totesi myös, että hän uskoo ajattomaan ihmiseen. Me emme muutu, vaikka aika muuttuu, niinpä tämäkin rakkaustarina on ajaton. En tidlös människa. Sillä on valta, joka jättää ilmaisunsa epämääräiseksi.
Kirsin Book Clubista ensi-illassa oli Airi, Marja, Minna ja minä, Kirsi. Olimme kaikki lukeneet molemmat Esterin elämästä kertovat kirjat. Hieman etukäteen pohditutti, miten näytelmä on rakennettu, kun kirjojen näkökulma on niin voimakkaasti Esterin ajatuksissa. Mutta teksti siirtyi hienosti näyttämölle!
Airi totesi, että Egenmäktigt förfarande on ”puhdas” antiikin tragedia: päähenkilö joutuu vastoinkäymisiin ilman omaa syytään. Tukena on ystävättärien kuoro, joka laulaa ja tanssii kuten muinaisissakin tragedioissa.
Minulla kävi mielessä, miltähän katsomossa istuneesta Lena Anderssonista tuntui katsella niin omakohtaista tarinaa. Minna totesi, että esityksen hienous piileekin siinä, että siinä on pystytty tekemään hyvin intiimistä ja henkilökohtaisesta yleispätevää ja erittäin tunnistettavaa.
Kun kirja on riipaiseva, niin näytelmä on monin tavoin myös hauska. Emme me nauraneet Esterille, vaan niille tunnistamillemme osumille. Been there, done that.
Kuorossa ylistimme toteutusta. Ann-Luise Bertellin ohjaus antoi tilaa tekstille, mutta myös ilmaa näyttelijöiden tulkinnalle. Pieni katve ensimmäisen puoliajan lopussa unohtui, kun toinen puoliaika oli tyylipuhdasta tragediaa! Näyttelijät onnistuivat hienosti tarkasteltuna miltä kantilta tahansa. Ester Nilssonia näytellyt Linda Zilliacuspuhalsi roolin henkiin. Hän oli Ester, aivan kuten kirja ja näytelmä alkavat:
Ja kahden naisen, Anja Bargumin ja Emilia Nymanin, väninnekör, joka muuntautui tarvittaessa muihinkin rooleihin, oli suorastaan riemastuttava. Hugo Raskia esittänyt Johan Fagerudd oli juuri niin liero kulturman kuin rooli edellytti. Komea mies, joka itserakkaudessaan muuttui katsojallekin vastenmieliseksi.
Annetaan vielä kehut ensemblen energialle, selkeälle ja toimivalle lavastukselle sekä musiikin sopivuudelle näytelmän mielenmaisemaan.
Tottakai kirja on syvällisempi ja tuo paremmin Esterin tuskan ja Hugon narsistiset piirteet esiin. Esteriä on helpompi ymmärtää, kun kirja vie hänen päänsä sisälle, kuten Marja totesi. Mutta näyttämösovitus on vallan toimiva ja supersuositeltava kaikille, jotka ovat joskus odottaneet puhelimen soivan! Vahva suositus koko meidän kööriltämme!