Arvio: Mannerheim ja saksalainen suudelma
Itsensä mittainen Mannerheim
Juha Vakkurin käsikirjoittama ja Kari Heiskasen ohjaama Mannerheim ja saksalainen suudelma on näytelmä, joka opettaa historiaa, antaa elämyksiä ja nostattaa kansallistuntoa maamme itsenäisyyden ja samalla Mannerheimin syntymän juhlavuosiin sopivalla tavalla.
Helsingin Kaupunginteatterin johtajuudesta eläköitynyt Asko Sarkola on kotinäyttämölleen palanneena kaikkiaan jo ties monnenko kerran Mannerheimin roolissa. Hän tekee sen esikuvaa kunnioittaen, inhimillistä ja tiukan paikan tullen perin itsenäistä päätöksentekijää hyvin tavoittaen. Näytelmä käy Suomen historiaa ja maamme saksalaissuhteita vuodesta 1917 jatkosodan päättymiseen.
Näytelmän keskeisenä teesinä kulkee suomalaisten ja usein Mannerheimin oma päätös siitä, mihin yhteistoimiin saksalaisten kanssa ryhdytään ja mistä kieltäydytään. Näytelmässä suomalaiset sotilaat tekevät Mannerheimin johdolla omaa suomalaista historiaansa. Siinä tulee kaivettua joitakin seikkoja, joita emme yleisen historiantajumme myötä ole ehkä tienneet tai tulleet ajatelleeksi. Vaikka näytelmä on aina näytelmä, meillä on mahdollisuus luottaa myös kirjailijan taustatietoihin ja päätelmiin. Yksi näytelmä ei tietenkään sano kaikkea, se jättää ja ottaa. Käsiohjelma tukee hyvin historian tapahtumien jäsentymistä.
Keskeisessä roolissa nähdään Mannerheimin sukulainen, Mustion kartanon isäntä Hjalmar Linder (Pertti Sveholm), jonka lehtikirjoitus vuoden 1918 hävinneen osapuolen kärsimyksistä on suoranainen hätähuuto. Aikansa Suomen rikkain ei ole sydämettömin.
Ohessa kulkevat myös Mannerheimin avioliiton ongelmat sekä suhde Kitty Linderiin (Kirsi Karlenius). Nämä oheisteemat laajentavat sopivalla tavalla sitä, miten politiikassa ja puolustusvoimissa ristiriitaisiinkin tilanteisiin ajautuva Mannerheim joutuu samanaikaisesti muiden ihmisten tapaan miettimään vakavia yksityiselämän kysymyksiä. Onneksi näytelmä muistaa myös kevennellä. Jotkin kaksoisroolit eivät ole aivan osuvia mutta ilmeisesti välttämättömiä.
Toni Haarasen suunnittelemat videodokumentit rytmittävät tapahtumia ja ovat kerrassaan kiinnostava lisä, eivät itsetarkoitusvideoita. Eradj Nazimovin äänisuunnittelu on väkevää, paikoin hämmentävän aidon tunteen luovaa jylyä. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelu on ollut tarkkaa. Kunniamerkit ovat kussakin asussa oikeat ajankohdan mukaan. Ohjaajan käsissä on jälleen syntynyt vaikuttava teatterikokemus.
Mannerheim ja saksalainen suudelma on erinomaisesti kauempaakin suunnitellun teatteriretken arvoinen. Ensi-ilta oli Helsingin Kaupunginteatterissa 25.10.