Arvio: Maratontanssit
Maratontanssit (Helsingin Kaupunginteatteri)
Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä esitetään vielä vähän aikaa näytelmää nimeltä Maratontanssit. Se perustuu Horace McCoyn romaaniin They Shoot Horses, Don’t They? (suom. Ammutaanhan hevosiakin), josta sovituksen näyttämölle on tehnyt Ray Herman ja suomentanut Esko Elstelä.
Näytelmä sijoittuu Yhdysvaltoihin 1930-luvun lama-aikaan. Tuolloin eräs viihdemuoto olivat maratontanssit, joissa osallistujat tanssivat niin kauan kunnes enää yksi pari oli pystyssä. 1 h 50 min tanssia, 10 min tauko. Kahden tunnin jaksoissa vuorokaudet läpeensä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Katsojille viihdettä, järjestäjille rahantuloa, osallistujille keino saada edes jonkinlainen elanto, edes vähäksi aikaa. Maratontanssit on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijätaiteen koulutusohjelman kanssa yhdessä toteutettava opintoprojekti, jossa kaikki näyttelijät ovat opiskelijoita.
Näytelmän ohjauksesta ja dramaturgiasta vastaa Heidi Räsänen. Näytelmän roolitus on jaettu niin, että roolit vaihtuvat ensimmäisen ja toisen näytöksen välillä, eikä kellään ole varsinaista pääroolia. Näytelmän pääparia, Robertia ja Gloriaa, esittää aina kumpaakin kolme näyttelijää kerrallaan. Näin sanottuna tämä saattaa kuulostaa sekavalta, mutta toteutus on hyvin toimiva. Välillä niin mies- kuin naisroolihahmotkin puhuvat eri aikoihin toisiaan täydentäen, välillä yhtäaikaisesti. Etenkin ensimmäisen näytöksen Robertit onnistuvat puhumaan todellakin kuin yhdestä suusta.
Hyvin alkuvaiheessa näytelmään luodaan painostava taju siitä, millaisilla panoksilla tätä peliä pelataan. Räsäsen ohjaus on hellittämätön eikä päästä helpolla sen enempää katsojia kuin näyttelijöitäkään. Mitään suvantoja ei ole, eihän maratontansseissakaan armoa anneta. Nuoret näyttelijät tekevät erinomaisia hahmoja; osa rooliin sopivasti karikatyyrisempia, osa hyvinkin luonnollisia. Maratontanssien pakonomaisuus ja epätoivo näkyy usein ilmeissä; ristiriita pirteiden tanssiliikkeiden ja epätoivoisten olemusten välillä on parhaimmillaan onnistuneen kammottava. Ihmiset rinnastetaan hevosiin, joita ajetaan säälimättä aina vain eteenpäin.
Maratontanssit ovat julmaa huvia heidän kustannuksellaan, joilla ei ole enää muuta mahdollisuutta saada ruokaa ja katto pään päälle. Ajankohtaisuus ja rinnastukset tosielämään ovat valitettavan helppoja. Kevyempi rinnastuskohde on nykyajan tosi-tv kaikenlaisine kisoineen. Raskaampi on ajatus siitä, kuinka moni nytkin on luisumassa siihen tilanteeseen, että vaihtoehdot häviävät ja on takerruttava mihin tahansa oljenkorteen. Unelmia saa olla, mutta niiden tavoitteluun voidaan suhtautua väheksyvästi. Kuinka paljon työelämä, elannon hankkiminen, näyttäytyy etenkin nuorille loppumattomana kilpailuna, jossa pitää juosta kovempaa kuin muut, pysyä pystyssä pisimpään, olla kiinnostava ja erottua, jotta pärjäisi lakkaamattomassa paineessa. Jos kaatuu, on päästävä nopeasti ylös, ettei tule diskatuksi. Sitä paitsi, osallistuminenhan oli oma valinta. Miten siinä itse kullakin mieli kestää. Ja vielä pitäisi muistaa hymyillä.
Maratontanssien koreografiat ovat Antti Lahden käsialaa. Tanssit ovat parhaimmillaan hyvinkin vauhdikkaita ja koreografioissa toistuu kertovasti myös ampumisen teema. Kaikkiaan näyttelijät osoittavat aikamoista fyysistä suoriutumista.
Lavastuskonseptin on suunnitellut Vilma Mattila, lavastuksen Pekka Korpiniitty. Lavastuksen olennaisin osa on sekä kilparadan että rulettipöydän mieleen tuova pyörönäyttämö, jossa kaikki toiminta tapahtuu. Pyörönäyttämän käyttö edistää osaltaan sitä, että yhtä roolihahmoa yhdessä esittävät eri ihmiset sulautuvat yhdeksi. Muita lavastuselementtejä tuodaan ja viedään tarpeen mukaan. Melko tyhjä lava antaa hyvin tilaa näyttelijäntyölle.
Puvustuksen on suunnitellut Elina Kolehmainen, naamioinnin Henri Karjalainen. Näillä luodaan hahmoista yhdessä näyttelijäntyön kanssa toisistaan tarpeellisissa määrin erottuvia tai samankaltaisia. Puvustus ja naamioinnit ovat hyvin onnistuneita ja toimivia; nuhjuisia ja kauniita, huono-osaisuutta ja hyvää asemaa ilmentäviä tarpeen mukaan.
Valosuunnittelun on tehnyt Outi Vedenpää. Valaistus on hyvin onnistunut osa tunnelman luontia. Pidin myös siitä, miten valoelementtiä saatettiin käyttää ikään kuin lavastuselementtinä tai lavastuselementtiä valonlähteenä. Valosuunnittelu on Vedenpään (TeaK) taiteellinen opinnäyte.
Äänisuunnittelusta, sävellyksestä ja sovituksesta vastaa Janna Hyrynkangas (TeaK). Ääniraidalla ja musiikilla on luonnollisesti hyvin olennainen merkitys – musiikki liittyy kiinteästi tanssiin ja ääniraidalla kerrotaan muutenkin paljon asioita. Näytelmässä esiin nousee laulu Pieni sydän, josta erityisesti mieleen painetaan tuskakin tumma.