Arvio: Maratontanssit
Panoksia elämän rulettipöydässä – lamakuvausten klassikko onnistuu näyttämöllä
Teatteriopiskelijat esittävät Maratontanssit-klassikon epätoivon vimmaisesti mutta taidolla estradinaan Helsingin Kaupunginteatterin pikkunäyttämö.
Kirjailija Horace McCoyn romaani Ammutaanhan hevosiakin (1935) kuuluu lamakuvausten klassikoihin. Paitsi kansanjoukkojen nälkää ja hätää 1930-luvun USA:ssa, teos heijastelee myös ajattomampaa ahdinkoa missä tahansa maailmankolkassa – minä aikana tahansa.
Olen teoksen nähnyt Sydney Pollackin elokuvana (1969), näyttämöllä kauan sitten KOM-teatterissa ja taannoin Teatteri Vanhassa Jukossa – ja nyt Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Maratontanssit-versiona Helsingin Kaupunginteatterissa. Erilaisia töitä, vavahduttavasti toteutettu kaikki.
Kaupunginteatterin pikkupuolen – hienoimpia näyttämöitämme muuten – pyörivä lattia on lavastettu rulettipöydäksi, jolla nämä ihmispolot juoksevat ympyrää kirjaimellisesti henkensä edestä.
Kaupunginteatterin ja Teatterikorkeakoulun yhteistyö on palkitsevaa, yleisölle ja opiskelijoille.
On kolme nuortaparia. Heistä vain yhdelle kaksikolle, jonka rahkeet kestävät kauimmin tanssia, olisi luvassa tuhannen dollarin šekki, muut eivät saisi mitään! Näännyttävä, hyvin alentava show, ja mitä laajimmin allegorinen – tapelkoot nuo köyhät keskenään…
Kauhea, epätoivoinen asetelma on paitsi liikuttavasti myös tiheästi rakennettu. Tilanne kiihtyy hetki hetkeltä ahdistavammaksi, inhimillisesti yhä paljaammaksi pudotuspeliksi. Huipennusta selostamatta voimme todeta, että näytelmä etenee järkähtämätöntä logiikkaa noudattaen. Loppuun asti.
Yhteiskunta on armoton kone: jokainen meloo omaa kanoottiaan; ei auta itku markkinatalouksissa. Tämänkaltaisista ajatuksista varoittaa Maratontanssit, yksilökeskeisen vapausfilosofian äärikuva.
Näytelmä rullaa taidolla ja nuorella innolla. Heidi Räsänen on ohjannut esityksen, jossa mahtava draivi yhdistyy hitaammin keskittyviin kohtauksiin. Simppelit näyttämökuvat toimivat komeasti, ja musiikkina varioidaan 1930-luvun suositun Pieni sydän -tangon säveliä ja säkeitä. ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä…”
On ilo tutustua uusiin nouseviin teatteritaiteen kykyihin, on monta kiintoisaa hahmoa. Tusinan verran näyttelijöitä täyttää näyttämön, vaihtuvin osin ja painotuksin. Nimettyinä päähenkilöinä tanssivat vain Gloria ja Robert, joita tulkitsevat ketkä kulloinkin.
Tällainen kollektiivisubjekti on dramaturginen ratkaisu, joka onnistuneesti korostaa näytelmän laveampaa katsantoa. Se mitä tapahtuu yhdelle, voi yhtä lailla tapahtua keille tahansa.
Tulevia näyttelijöitäkin näytelmän idea liippaa. Kun niin moni kalliisti koulutettu ammattilainen on vaarassa päätyä kuluttamaan kykyjään kaikenlaisissa tv-kanavien spedehommissa, tilannetta pitäisi jotenkin korjata. Eivätkö maan isommat laitosteatterit voisi sopia, että kukin kiinnittää joka syksy edes yhden valmistuneen näyttelijän – edes yhdeksi näytäntökaudeksi? Ei kai kukaan voi tähdätä tv-kisailijaksi tai -höpöttäjäksi?
Kaupunginteatterin ja Teatterikorkeakoulun yhteistyö on palkitsevaa, yleisölle ja opiskelijoille. Saamme seurata uraansa aloittavien ammattilaisten työtä, ja he pääsevät esittämään taitojaan kunnon resurssein, näyttävästi, oikeille yleisöille. Maratontansseihin yksi opiskelija teki opinnäytteensäkin, valosuunnittelija Outi Vedenpää. Tyylillä teki.
Kiitoksia näyttelijät ja ohjaaja, koko ryhmä.