Arvio: Maratontanssit
Maratontanssit, kulttuurialan profetia?
Mikäli mahdollista, seuraan torstai-iltapäivisin Eduskunnasta lähetettävää suoraa draamaa, hallituksen kyselytuntia. Niin eilenkin eli torstaina 18.4. Esillä oli kapeneva sosiaaliturva, terveydenhoidon alasajo ja vähäosaisten sekä opiskelijoiden kurjistuva tilanne. Joistakin opposition puheenvuoroista saattoi aavistella, että vielä kovemmat ajat ovat tulollaan. Köyhää kyykytetään ja leipäjonot pitenevät.
Mikäpä olisikaan kruunannut paremmin synkkiä aatoksia kuin Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä esitetty Maratontanssit, universaali köyhyyden evankeliumi.
Maratontanssit perustuu Horace McCoyn, tuotteliaan amerikkalaisen elokuvakäsikirjoittajan romaaniin Ammutaanhan hevosiakin vuodelta 1935. Elokuvan siitä teki Sydney Pollack 1969. Teatteriesityksenä se on ollut menestys ympäri maailman, niin myös Suomessa vuodesta 1981 alkaen (Kom-teatteri).
Kirja, elokuva ja teatteriesitys kertovat, miten pula-ajan Yhdysvalloissa 1930-luvulla syntyi uudenlainen viihteen muoto, tanssimaratonit. Tanssiminen saattoi jatkua kuukausia, lepotauot olivat kymmenen minuutin mittaisia. Väliin ahdettiin kilpajuoksua, mainoskatkoja ja jopa häät. Tanssit voitti viimeiseksi selviytynyt pari ja sai palkinnoksi mahtavat 1000 dollaria.
Eli siis koskettava kuvaus siitä, mihin köyhyys ja puute nuoren ihmisen johtaa. Ohjelmistovalinta on hallituksen kehysriihen puitteissa kuin nyrkki silmään tälle ajalle, jossa köyhistä tehdään rutiköyhiä. Heidi Räsäsen ohjaus ja dramaturgia, Vilma Mattilan lavastuskonsepti ja Elina Kolehmaisen puvut kertoivat paljon.
Maratontanssit on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijätaiteen koulutusohjelman kanssa yhdessä toteutettu opintoprojekti. Vaikea sanoa, kumpi hyötyy enemmän, kaupunginteatteri vai Taidekorkeakoulu. Niin mainio esitys oli, ettei kumpikaan ainakaan häviä. Näyttämöllä vilisee, huutaa ja tanssii parikymmentä tulevaa teatterintekijää, ehkä lähivuosien Putous-tähtiä. Nähtiinhän näyttämöllä jo Ensitreffit alttarilla -jaksokin.
Warttuneet rouvat katsomossa olivat mielissään, kun näköjään kulttuurimäärärahoja leikattaessakin lupaavia uusia näyttelijöitä on tulossa. Joku vielä uskaltaa.