Arvio: Minä valitsin sinut
Naisparin rakkaussuhde kepeästi, kipeästi ja tunnistettavasti
Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähdään naisparin rakkaustarina, joka on varmasti myös suurelle yleisölle samastuttava.
Ei voi olla huomioimatta, miten läpeensä heteronormatiivinen kuvasto hallitsee parisuhteen ja rakkauden kuvauksia edelleen 2020-luvulla. Ohjaaja Milja Sarkola ja kirjailija Laura Lehtola ovat yhdessä sovittaneet Lehtolan vuonna 2020 julkaistun romaanin pohjalta esityksen Minä valitsin sinut. Siinä kuljetaan Elisan ja Saaran matkassa vuodesta 2003 yllättäen syttyvän suhteen intohimosta yli kymmenen vuoden matka. Se vie keskiluokkaiseen ja väljähtäneeseen elämään omistusasuntoineen, vanhemmuuden ja parisuhteen haasteineen ja lopulta siihen hetkeen, jolloin tuttu on muuttunut vieraaksi.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kuvauksia on fiktiossa niin vähän, että jokainen teos rakentaa kuvaa, miten vähemmistöt esitetään ja nähdään yhteisessä todellisuudessamme. Voi kysyä, miksi kerrottavaksi on valittu tarina, jossa vannoutunut lesbo ja oman kirjailijan työnsä perhe-elämän edelle asettava Saara rakastuu heteromieheen, sateenkaariperheistä tutkimusta tekevään Anttiin. Mutta Sarkolan lämpimässä ja herkässä ohjauksessa tarina ei näyttäydy eheytymiskokemuksena, vaan avaa monisyisempiä kuvakulmia naisparin elämään kivuliaan hitaasti kohti suvaitsevaisuutta kasvavassa yhteiskunnassa. Esitys korostaa parisuhteen tunnistettavuutta, vaikka avaakin naisparin suhteeseen liittyviä erityisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä etenkin hedelmöityshoitojen kautta. Lisäksi se kuvaa vanhemmuuteen kohdistuvia ennakkoluuloja koruttomasti, mutta samalla lämpimän humoristisesti.
Teos rakentaa kuvaa, miten vähemmistöt esitetään ja nähdään yhteisessä todellisuudessamme.
Solukämppä saattaa yhteen kaksi erilaista naista, boheemin ja rajattoman Saaran sekä säntillisen kauppatieteilijä Elisan. Wenla Reimaluoto ja Misa Lommi esittävät naisia todentuntuisesti ja Lehtolan notkea ja napakka dialogi soljuu luontevana. Reimaluodon kiukkuista ja samalla herkkää Saaraa on vaikea olla rakastamatta. Elisan mukana Saaran elämään pelmahtaa myös puolukoita keräävä ja hössöttävä lapsuuden perhe. Unto Nuoran ja Kaisa Torkkelin herkullisesti tyypittelemiä vanhempia vasten peilautuu paljon naisparin kohtaamaa hyväksynnän puutetta ja puhumattomuutta.
Lehtolan romaanissa kuullaan vuorotellen molempien naisten näkökulma. Esityksessä tarinaa kuljettavat Pyry Nikkilän pehmein elein esittämän humanistitutkija Antin haastattelut. Niissä Saara avaa takaumien kautta parisuhdetta, piinallista lapsenhankintaprosessia sekä samalla huomaamatta myös itseään. Tarina etenee kepeästi aikatasolta ja tapahtumasta toiseen. Tiheitä leikkauksia tukee K. Rasilan arkisen realistinen, aikaa ja paikkaa tehokkaasti merkkaava lavastus pyörivine näyttämöineen.
Esityksen tunnelma on kepeä, mutta ei pinnallinen. Yleisössä kuuluu tunnistamisen naurua. Esitys avaa näkökulmia vähemmistöjen arkeen monenlaisille katsojille. Jos 2000-luvun seksuaalivähemmistöjen elämä on tuttua, niin vitsi samanlaisiin ruutupaitoihin sonnustautuneista lesboista osuu. Toisaalta taas pienin elein esitetty sisäistetty itseinho ja ulkopuolisuuden kokemuksen ymmärtäminen voi kolahtaa katsojiin kipeästikin.