Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Myrskyluodon Maija

Annikki Alku – Demokraatti – 25.8.2017

Helsingin kaupunginteatterin Myrskyluodon Maija on väkevä kunnianosoitus suomalaisen naisen sitkeydelle

Kuulostaa oikeastaan itsestään selvältä, että Helsingin Kaupunginteatterin suuren peruskorjauksen jälkeinen avajaisesitys isolla näyttämöllä maamme itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna on kotimaisen musikaalin kantaesitys. Kun asiaa miettii hieman tarkemmin, se ei olekaan ollenkaan niin tavallista, vaan pikemminkin tapaus isolla T:llä.

Suomalaiseen alkuperäisaiheeseen perustuvia ja täysin suomalaisin voimin sävellyksestä ja käsikirjoituksesta lähtien toteutettuja täysimittaisia musikaaleja on viisikymmenvuotiaan Kaupunginteatterin historiassa esitetty tätä ennen vain yksi, vuonna 1979 toteutettu ”Härmäläiset”.

Jo tämä tekee viime torstaina kantaesityksensä saaneesta ”Myrskyluodon Maija” -musikaalista ainutlaatuisen. Monia muitakin syitä on, eikä niistä vähäisin ole Lasse Mårtensonin säveltämä musiikki.

Uskoisin, että suurin osa maamme aikuisväestöstä tuntee vähintään 1970-luvulta olevan Myrskyluodon Maija -tv-sarjan tunnusmusiikin. Hyvin monet ovat myös tämän rakastetun sarjan nähneet joko aikoinaan tai sen tullessa uusintana pari vuotta sitten. Eikä vähäinen ole sekään määrä, joka on lukenut ahvenanmaalaisen kirjailijan Anni Blomqvistin (1909-1990) omaan ja sukunsa elämään perustuvan Myrskyluoto-sarjan, johon tv-sarja ja musikaali perustuvat.

Minä kuulun siihen joukkoon, joka en ole katsonut tv-sarjaa enkä lukenut Blomqvistin kirjoja. Tunnusmusiikin kyllä tunsin ja tiesin päällisin puolin mihin se liittyy. Suhtautumiseni oli siis aika avoin ja vapaa ennakko-odotuksista mennessäni katsomaan Myrskyluodon Maijaa. Toki odotin huippuluokan esitystä kyntensä moneen kertaan musikaalien saralla loistavasti näyttäneeltä teatterilta.

Voimakkaita tunteita, kestävää rakkautta

Enkä pettynyt. Esityksenä Myrskyluodon Maija on juuri niin upea kuin odotinkin. Se on väkevä, koskettava ja kaunis. Mutta se on myös raskas, melankolinen ja täynnä tuskaa, vaikka surulla ei sen enempää käsikirjoituksessa kuin ohjauksessakaan mässäillä. Ja sille eivät dramatisoinnin tekijä Seppo Parkkinen ja ohjaaja Kari Rentola oikeastaan voi mitään. Olosuhteet 1800-luvun ahvenanmaalaisessa saaristoyhteisössä olivat kovat ja Maijan elämä täynnä traagisia tapahtumia. Kummatkin asiat korostuvat, kun näyttämölle täytyy tiivistää kokonaisen elämän merkittävimmät hetket ja esille tuoda sekä Maijan kasvu ihmisenä että hänen ja Jannen syvä rakkaus.

Parkkisen lyhyet ja nopeat, välillä jopa välähdyksenomaiset kohtaukset toimivat. Ne pitävät esityksen liikkeessä ja vaihtuvuus tuo kokonaisuuteen keveyttä. Rentolan ohjausote on yhtä aikaa ilmavaa ja tarkkaa. Tunteille annetaan tilaa ja ihmiskuvallisesti tärkeät asiat nostetaan esille, mutta niihin ei jäädä makaamaan. Vuoropuhelu lähi- ja kokokuvan kanssa on jouhevaa ja rytmillisesti sujuvaa.

Ulkosaaristossa luonto, ja erityisesti meri, on konkreettisesti aina läsnä. Se on mahti, joka on joka hetki otettava huomioon. Näyttämöllä luontoa edustivat ennen kaikkea tanssijat, heidän ilmentämänsä väki, luonnon henget. Jyrki Karttusen nykytanssin liikekieleen perustuva koreografia toimi tässä tehtävässä erinomaisesti.

Ylipäänsä pidin tanssin osuudesta ja käsittelystä esityksessä. Tanssi ei ollut erillisiä ja irrallisia näyttäviä numeroita, vaan liike kutoutui elimellisesti mukaan kerrontaan. Tanssiryhmä myös toi esitykseen kaiken perusjuurevuuden ohelle sille elintärkeää keveämpää energiaa ja jopa huumoria.

Ilonhetket ja hauskuus kun muuten olivat esityksessä lähes kortilla. Se ei tarkoita pessimistisyyttä, tulkinnan perusote oli elämänmyönteinen sekä rakkautta, sitkeyttä ja uskoa omaan itseen korostava. Mutta hyvin lähellä synkkyyden reunaa koko ajan kuljettiin.

Näin myös visuaalisesti. Katariina Kirjavaisen viitteellinen lavastus ja Riitta Anttonen-Palon sopivasti ajanmukaisesti luoma puvustus olivat värimaailmaltaan enempi tummia kuin vaaleita, paljon ruskean, harmaan ja tummansinisen sävyjä. Kaunista, eleetöntä ja hyvin harmonista. Siis hyvin suomalaista.

Musiikin voimaa

Ylitse kaiken oli kuitenkin musiikki. Niin sävellyksinä, sovituksina kuin esityksenäkin. Arttu Takalo oli tehnyt huikaisevia sovituksia Mårtensonin kauniista ja täynnä tunnetta olevista sävellyksistä. Lähes mahtipontiset ja dramaattiset kohtaukset muuttuivat kitkatta äärimmäisen herkiksi ja koskettaviksi hetkiksi. Niin Eeva Konnun johtaman orkesterin sointi kuin kaikkien esiintyjien laulu hiveli korvaa. Ja Maija Vilkkumaan tekemät sanat istuivat lauluihin kuin ne olisi alun perinkin niihin tehty. Esitys kaikkineen oli todellinen musiikillinen riemuvoitto.

Myrskyluodon Maijan pääparia, Maija Loviisa Mickelintytärtä ja Janne Eerikinpoikaa esittivät Laura Alajääski ja Aaro Wichmann. Kumpikin teki upean ja koskettavan roolityön.

Janne oli yhtä aikaa herkkä, mutta vahvuudestaan varma mies, jolla oli jopa ajankohtaan nähden radikaaleja mielipiteitä muun muassa opiskelusta. Maija kasvoi esityksen aikana komeasti nuoresta epävarmasta tytöstä itsensä tuntevaksi ja itseään arvostavaksi naiseksi. Myös kasvun hinta näkyi. Maija oli kokonainen ihminen, ei pelkkä esityksen sankaritar.

Myös koko muu ensemble lapsinäyttelijöitä myöten teki tinkimätöntä työtä. Jokainen oli herkästi ja tietoisesti läsnä sekä roolissaan että näyttämöllä.

Kaupunginteatterin Myrskyluodon Maija on ilman muuta yksi tämän teatterisyksyn tapauksia. Se on myös hyvin suomalainen teos niin hyvässä kuin pahassa, enkä suosittelisi sitä kevyeksi pikkujouluesitykseksi, mutta täysipainoiseksi teatterielämykseksi kylläkin.