Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Näytelmä joka menee pieleen

Rolf Bamberg – Demokraatti – 11.3.2022

Teatteriarvio: Romahdusten komedia – Arenan brittihitissä kaikki repeää liitoksistaan

Harvoin – jos koskaan – on vastauksella murhamysteerien peruskysymykseen ”Kuka sen teki?” niin vähän väliä kuin nyt Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä. Vastaus toki saadaan, mutta se tuntuu perin yhdentekevältä kaiken kohelluksen ja järjettömän kaaoksen jälkeen.

Murha Havershamin kartanossa” on tuo ”rikosdraama”, jota harrastajateatteri nimeltä ”Pääkaupunkiseudun polytekninen draamaseura” heittäytyy esittämään. Tai vähän tarkentaen: Helsingin kaupunginteatterin farssivirtuoosit esittävät moista teatteridiletanttien sakkia brittiläisessä menestyskomediassa Näytelmä joka menee pieleen.

Tämän farssin nousu hitiksi on aikamoinen tuhkimotarina. Brittiläiset teatteriopiskelijat Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields päättivät kymmenisen vuotta sitten viihdyttää teatteriakin tarjoavan lontoolaispubin asiakaskuntaa kirjoittamalla farssihupailun. Tuolta The Old Red Lionin pubinäyttämöltä esityksen maine kiiri eteenpäin, ja vuonna 2013 se sai jo ensi-iltansa Lontoon teatteritaivaassa West Endissä.

Seuraavana vuonna esitys lähti menestyksekkäälle Englannin kiertueelle. Vuonna 2015 The Play That Goes Wrong voitti sitten parikin merkittävää brittiläistä teatteripalkintoa, mm. arvostetun Laurence Olivier -palkinnon parhaan uuden komedian kategoriassa.

Maailmanhitiksi tätä farssia on voinut nimittää viimeistään 2017 lähtien, jolloin se sai ensi-iltansa Broadwaylla lyötyään jo sitä ennen läpi monissa eurooppalaisissa kaupungeissa. Myös Suomessa: meillä Näytelmä, joka menee pieleen kantaesitettiin Tampereen Teatterissa syksyllä 2016, ja sen jälkeen siitä on tehty jo lähemmäs kymmenen toteutusta eri puolilla maata.

Tarkkaa tohelointia

Helsingin kaupunginteatterin version käsiohjelmassa on painettu huomautus ”Tämä tuotanto ei ole alkuperäistuotannon replika”. Jos se ei ole vedätystä – niin kuin moni muu asia tässä näytelmässä – on useimmissa aiemmissa täkäläisissä toteutuksissa edellytetty oikeudenomistajien esitysehtojen noudattamista eli alkuperäisfarssin kopiontia. Näinhän tapaa olla käytäntönä useimpien menestysmusikaalien kohdalla.

Helsingin kaupunginteatterissa on tunnetusti farssin tekemisen taitoa niin paljon, että sillä on ollut varaa (ehkä myös puhuttaessa esitysoikeuden hinnasta) lähteä tekemään omaehtoinen versio.

Yksi olennainen taitaja on ohjaaja Pentti Kotkaniemi, joka on vuosien varrella ohjannut Helsingissäkin monen monta eri lajin komediaa tavaramerkillisellä tarkkuudellaan.

Sitä lajityypin vaatimusten mukaisesti on myös Arenan Näytelmä joka menee pieleen – tarkka. Vaikka tämän farssin aiheena on kuviteellinen harrastajateatteri esittämässä umpikulahtanutta rikosmysteeriä, ja siitä kehkeytyvä päättymättömän sarja taiteellisia, teknisiä, tuotannollisia ja inhimillisiä mokia, nauru irtoaa millintarkasta ajoituksesta ja siitä, että yleisö viritetään odottamaan jotain taas kohta koittavaa osakatastrofia.

Pari kohtausta venähtää kyllä piirun verran pitkäksi. Toisto lakkaa tehoamasta, kun roolihahmo esimerkiksi joutuu liian pitkään pitämään putoamassa olevia esineitä epätoivoisesti paikoillaan kaikilla raajoillaan.

Kaikki vinossa – tai kohdallaan

William Shakespeare, joka tämänkin genren kykyjä muinoin oli, kirjoitti jo 1590-luvulla farssahtavan Erehdysten komedian (Comedy of Errors). Näytelmä joka menee pieleen voisi taas hyvin suomentua shakespearelaisessa hengessä Romahdusten komediaksi. Tämä teatteria teatterissa -hilpeily näet perustuu paitsi sille, että kukaan ei osaa näytellä, myös sille, että kukaan ei ole osannut rakentaa lavastusta, valoja, äänitehosteita niin kuin pitäisi. Kun erilaiset romahdukset tulevat sekä sarjassa että kokonaisvaltaisina joukkoluhistumisina, odotettuna mutta yllättäen, niin onhan se sellaista perushauskaa, jolle vain tositosikko voi olla repeleimättä.

Peter Ahlqvist lavasti tämän ruljanssin kolmisen vuotta vuotta sitten Turun kaupunginteatterin versioissa, joten hänellä on ollut hyvä tuntuma toteuttaa näyttämökuvan säpälöityminen taas kerran.

Näytelmä joka menee pieleen on myös henkilöhahmojen romahtelua, henkistä ja fyysistä.

Harrastajaesityksen ”ohjaaja” Risto (Santeri Kinnunen), joka on kahminut itselleen myös rikostarkastajan sankariosan, on tuon tuosta valmis hautautumaan maan rakoon seuratessaan kanssanäyttelijöidensä toilailuja. Murhastoorin naispääosan eli murhatun kartanonherran tulevan vaimon esittäjä (Linda Wiklund) saa ovesta päähänsä, romahtaa kanveesiin, ja pysyy tajuttomana ison osan näytelmästä. Roolin pikapaikkaajaksi tulee lennosta jo omassakin työssään epäpätevä näyttämömestari Anni (Eija Vilpas).

Myös murhattua Charles Havershamia esittävä Jonde (Risto Kaskilahti) saa hermoromahduksen partaalla pyöritellä näyttämöllä taajaan silmiään, mikä on tietysti epäsuotavaa kuollutta näyttelevälle.

Yksi ei vaan tunnu menettävän itseluottumustaan millään. Murhatun veljeä ja myös tämän kilpakosijaa näyttelevä ja tähtistatusta havitteleva Masa jaksaa kosiskella yleisöä vaikka minkälaiseen pinteeseen puristettuna. Jo aiemminkin Kotkaniemen ohjauksessa koomikkona loistanut Joel Hirvonen saa Cecil/Masana näyttää taas farssaajan lahjansa.

Vaatii taitoa näytellä hyvin hyvin huonosti näytteleviä. Vaatii taitoa tehdä skarppia esitystä esityksestä, jossa mikään ei ole kuosissa. Nyt, oikeasti, on. Kaupunginteatterin Arena-näyttämön poskettomassa ilotulituksessa kaikki putoilee kohdilleen. Paitsi ne roolihahmojen repliikit, sisääntulot ja valomies Teuvon (Eppu Salminen unohtumattomassa outlookissa!) spotit. Lamppu kyllä putoaa. Yllättäen, mutta odotetusti.