Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Näytelmä joka menee pieleen

Pirjo Puukko – Sanasateen tekijä – 11.3.2022

NYT SAA NAURAA

Kolmen teatteriopiskelijan (Lewis, Sayer, Shields) lopputyönä vuonna 2012 syntynyttä näytelmää The Play That Goes Wrong esitettiin aluksi lontoolaisessa pubissa, mutta sana hulvattomasta farssista kiiri pian siten, että katsomot kautta Euroopan ovat sittemmin saaneet nauraa sille. Ensimmäisenä Suomessa näytelmää esitti Tampereen Teatteri vuonna 2016 ja sen jälkeen sitä on nähty muuallakin.

Minulla on epäilevä asenne komedioihin, sillä joudun turhan usein istumaan vakavana ja kyllästyneenä esitystä katsoessani. Huumorin kirjoittaminen on vaikeaa, ja sen esittäjien on hallittava ajoittamisen jalo taito, joka on yksi näyttelijäntyön vaikeimpia asioita. Vaan Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä ensi-iltansa saanut esitys alkoi murtaa suojauksia heti ensiminuuteilla.

Nimensä mukaan Näytelmä joka menee pieleen meni pieleen siten, että istuin hersyvästi nauraen penkilläni koko esityksen ajan – ja aplodien ajan myös. Ja niinhän se oli harjoiteltu Pentti Kotkaniemen ohjaamana, että saumat näkyivät isoina, ajoitukset pettivät, roolihahmot katosivat tai niitä oli kaksin kappalein kisaamassa näyttämötilasta. Kaikki, mikä voi mennä pieleen, myös menee.

Mobiliteetti näyttämöllä on aivan kaiken osalta rajaton. Mikä tahansa voi muuttua miksi tahansa.

Alkujuonnon mukaan esityksessä tapahtuu murha kartanossa, jota sitten selvitetään, mutta ennen murhaa, ennen ensimmäistä repliikkiä ehtii moni asia murentua farssiksi. Katsoja näkee näytelmän läpi kulissien rakenteet ja niiden takaisen näyttämökoneiston. Niistäkin tulee osa esitystä. Kuten myös rekvisiitasta, jolla on läpi näytelmän ikään kuin viestikapulan rooli. Katsoja seuraa muun muassa avainnipun ja juomalasin kulkua äärimmilleen pingotetuissa tilanteissa, ja tarkkailee herkeämättä vaaratilanteita, joita syntyy tuon tuosta. Juoni on aivan toissijainen.

Käsiohjelmassa ohjaaja Kotkaniemi kirjaa, että teatteri on lapsellisin kaikista taiteen lajeista. Ja totta tosiaan, löysin itseni juuri tuon ajatuksen ääreltä esityksen aikana, kun mieleen nousivat lasteni tiuhaan rustaamat näytelmä-esitykset, joita sain seurata. Nyt näyttämölle riensi Pääkaupunkiseudun Polytekninen Draamaseura “Murha Havershamin kartanossa”-esityksensä kanssa. Ja juuri tämä näytelmä näytelmässä -kuvio asettaa näyttelijäkaartin mielenkiintoisesti kahteen valoon.

Tällä kerralla näyttelijäntyölle voi kumartaa syvään. Santeri Kinnunen vie ajoituksen mestarina poliisitarkastajan roolia milloin salaperäisenä milloin itsetietoisen kivenkovana etsiväsankari-tyyppinä. Hänen tarkka katseensa keilaa tapahtumapaikkoja ja kartanon asukkaita, joista Matti Rasilan hovimestari on eleettömyydessään mainio. Tätä hahmoa ei hätkähdytä yhtään mikään. Murhatun kartanonherran (Risto Kaskilahti) kihlattu (Linda Wiklund) joutuu taistelemaan roolistaan näyttämömestarin kanssa (Eija Vilpas). Vilpas vie kihlatun roolia intohimoisen amatöörimäisesti ja valloittaa sellaisena. Joel Hirvosen tehtäväksi on annettu rikkoa katsomon ja näyttämön välistä rajaa murhatun veljenä ja puutarhurina, ja viekkaasti tämä Draamaseuran näyttelijä luuleekin pystyvänsä heruttamaan ylimääräisiä aplodeja roolisuoritukselleen.

Ja melkein haluaisi osoittaa lavasteillekin kiitoksen, sillä niin aktiivisesti ne osallistuvat esitykseen, suorastaan pelottavan vaarallisesti. Peter Ahlqvistin suunnittelema lavastus on oivallinen.

Nyt kannattaa mennä hakemaan naurut teatterista, sillä niin harvoin sitä on tarjolla.