Arvio: Niin kuin taivaassa
Niin kuin taivaassa: HKT:n suurmusikaalissa mennään syvälle ja löydetään onni
Lämminhenkinen Niin kuin taivaassa debytoi alun perin elokuvana jo lähes parikymmentä vuotta sitten. Nyt Helsingin kaupunginteatterissa nähdään koskettava musikaaliversio elokuvasta. Tarinan kantava teema on, että yhteisössä on voimaa.
Viime vuonna Helsingin kaupunginteatterin Päiväni murmelina -musikaali oli kaikessa riemukkuudessaan ainakin itselleni yksi raskaan koronasyksyn kohokohdista. Tämän vuoden satsaus Niin kuin taivaassa ei ole samalla tavalla riemukas komedia, sillä siinä käsitellään isoja ja synkkiä teemoja parisuhdeväkivallasta kuolemaan. Näiden rinnalla kulkee kuitenkin vahvana myös ilo: rakkaus, ystävyys ja yhteisöllisyys – ketään ei jätetä ulkopuolelle, ja jokainen on arvostettu ja tervetullut sellaisena kuin on.
Taustaa: Päiväni murmelina jatkaa upeiden musikaalien sarjaa Helsingin kaupunginteatterissa
Ulkoisista eroista huolimatta kahta musikaalia yhdistää myös päähenkilön löytöretki omaan itseensä ja sisäisen rauhan ja aidon onnen löytäminen. Ja vaikka Niin kuin taivaassa liikuttaa ja koskettaa, löytyy tästäkin musikaalista riehakkuutta, kun juhlivat kuorolaiset pääsevät vauhtiin!
Musikaalin alussa päähenkilö Daniel on pieni ja kiusattu poika, joka joutuu äiteineen muuttamaan pois kotikylästään kiusaamisen vuoksi. Danielista kasvaa mestariviulisti, mutta äidin kuolema jättää hänet yksin. Uranousu kuitenkin jatkuu, ja pian hän on suosittu kapellimestari, uuden sukunimen ottanut Daniel Daréus, jonka kalenteri on täynnä seuraavat kahdeksan vuotta.
Sairauskohtauksen jälkeen käy kuitenkin ilmi, että sydän ei kestä kiireistä uraa. Daniel palaa uuden nimensä turvin lapsuutensa kylään tarkoituksenaan viettää rauhallista hiljaiseloa. Hän ei kuitenkaan kykene pysymään erossa musiikista, kun innokas kyläyhteisö pyytää häntä vetämään kirkkokuoroa.
Huippukapellimestari saa huomata, että myös kahvittelu on tärkeää.
Yksinäinen susi Daniel saa totutella lämpimään yhteisöllisyyteen, jossa sosiaalisuutta ylläpitävä kahvitauko on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin tavoitteellinen harjoittelu. Kaikki eivät silti katso uutta kuoronjohtajaa hyvällä. Pienessä kyläyhteisössä – kuten maailmassa yleensäkin – on myös niitä, jotka kokevat muutoksen uhkaksi ja oman asemansa ravisuttajaksi.
Ohjaaja ja koreografi, Lilla Teaternin taiteellinen johtaja Jakob Höglund teki vuosi sitten hyvää työtä Once-musikaalissa ja käyttää nyt samoja vahvuuksia isommalla areenalla.
Once tempaa ummikotkin mukaansa – Lilla Teaternin musikaali tuo valoa syksyyn
Näyttelijätyö on valloittavaa. Danielia esittävä Tuukka Leppänen muistetaan Höglundin tavoin viime syksyn Once-musikaalista. Elokuvarooleistaan (Hymyilevä mies, Oma maa) Jussi-palkintoja kerännyt Oona Airola esittää reipasta ja lämminhenkistä Lenaa, joka pyörittää kyläkauppaa ja on yhteisön sydän. Koko ensemble toimii Puntti Valtosen ja Sinikka Sokan johdolla kitkattomasti, ja lapsinäyttelijät, etenkin viulisti Miska Lundberg, ansaitsevat erityismaininnan.
Sven Haraldssonin liikkuva lavastus on fantastinen. Isot, liikuteltavat putket taipuvat milloin oveksi, milloin kirkon penkiksi. Marimekosta ja Samujista tutun Samu-Jussi Kosken ensimmäinen iso teatteripuvustus on vahva näyttö. Etenkin tiettyjen joukkokohtausten pelkistetyt värit toimivat erinomaisesti ja kertovat omaa kieltään päähenkilön mustasta ahdistuksesta vapauttavaan valkoiseen.
William Ilesin valosuunnittelussa hyödynnetään tehokkaasti varjohahmoja.
Koronarajoituksia ja maskipakkoa noudatetaan teatterissa tarkasti. Joka toinen rivi on tyhjä ja katsojien välissä on kolme tyhjää paikkaa. Rivit myös tyhjennetään organisoidusti, joten ruuhkia ei synny.