Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Peppi Pitkätossu

Tommi Saarela – Riffi – 19.9.2017

Peppi Pitkätossun Huvikummussa raikaa jazz

Maailmankuulun ruotsalaiskirjailijan Astrid Lindgrenin (1907–2002) mittava tuotanto käsittää miltei sata lasten- ja nuortenkirjaa, joiden hahmoina seikkailevat kaikkien tuntemat Vaahteramäen Eemelit, Ronja Ryövärintyttäret, Katto-Kassiset ja Melukylän lapset. Sekä tietysti Peppi Pitkätossu.

Television ja elokuvien kautta tutuksi tulleen Pepin tarina kantaesitettiin Staffan Götestamin ohjaamana ja dramatisoimana näyttämömusikaalina Ruotsissa jo 1980. HKT toi sen ohjelmistoon kevätkaudelle 2015, viimeisenä suuren näyttämön musikaalinaan ennen pitkää peruskorjausta.
Suursuosikiksi nousseen Peppi-musikaalin esityskausi jäi remontin jaloista paettaessa lyhyeksi, ja niinpä Huvikumpu pystytettiin peruskorjatulle suurelle näyttämölle nyt toistamiseen.

Peppi-musikaalin valinta syksyn toisen suurtuotannon, raskaan ja dramaattisen Myrskyluodon Maijan vastapariksi on erinomainen. Ja lisäksi lähes ainoa mahdollinen: Maijan massiivinen orkesterikattaus näet seisoo pysyvästi teatterin montussa, ja toista isoa orkesteria tiloihin ei saa ahdettua.

Musiikki ei ole tällä kertaa mahtipontista, mutta ehjää ja täyteläistä. Bändi on HKT:n suuren näyttämön musikaaliin poikkeuksellisen pieni. Markku Luuppalan johtama kvartetti soittaa näyttämön takavarastossa, josta yhtyeen akustista sointia ei katsomoon asti tule käytännössä lainkaan, vaan ollaan vahvistetun soundin varassa.
Klarinetilla, sopraanofonilla, tenorilla ja huilulla taituroivan maestron tukena on pianotrio, ja kaikki soitanta on ilman taustanauhoja tai klikkejä toteutettua, ehtaa ja liveä.

Musikaalin pääasiallisen säveltäjän Georg Riedelin kappaleet liikkuvat kevyesti svengaavan seitkytlukuisen popjazzin soinnutuksissa, synkoopeissa ja raikkaissa improissa. Peppi-musikaalin tyylit ja klangit ovatkin suurmusikaalien joukossa harvinaisuudessaan oikein virkistäviä.

Riedelin sävellyksien ohessa näyttämöversiossa kuullaan myös Peppi-elokuvista tuttua ”Kaikki on vinksin vonksin…” -teemaa monine variaatioineen, ja se biisihän on Riedelin vanhan bändikaverin, legendaarisen jazzpianisti Jan Johanssonin – Stratovariuksen syntikkavelhon Jens Johanssonin isän – käsialaa.

Peruskorjauksen aikana suuren näyttämön äänijärjestelmä on kokenut melkoisen mullistuksen. Vaikka kaiutinjärjestelmä onkin kasvanut entisestään, sen vastapainoksi tiettyjä vanhan järjestelmän kaiutinpositioita ei ole enää olemassakaan, joten niiden korvaaminen jollain muulla on vaatinut äänisuunnittelija Kirsi Peteriltä paneutumista.
Myös kahden ja puolen vuoden takaisen miksaussession siirtäminen uuteen järjestelmään on jo sinänsä varmasti ollut melkoinen urakka, joka ei ole mennyt ihan heittämällä.

Pepin näyttämökuvissa William Ilesin satumaiset valot ja Markus Tsokkisen värikylläinen lavastus pelittävät hienosti yhteen. Visuaalista herkkua tarjoilevat myös Riitta Röpelisen puvut, erityisesti ronski ja römeä merirosvojoukkio, joka on kotoisin kuin jostain Hanoi Rocksin ja zombi-elokuvien maailmoista.

Milko Lehdon ohjaus marssittaa lavalle hersyvän hauskoja, aikuisiakin puhuttelevia hahmoja kuten Turun murretta laukovat varkaat (Risto Kaskilahti ja Kai Lähdesmäki) ja steppaavat poliisit (Tuukka Leppänen ja Risto Kaskilahti). Panu Vauhkonen tekee mahtavan kaksoisroolin sirkuksen voimamiehenä ensimmäisessä ja Pepin isänä toisessa näytöksessä. Ursula Salon tiukka sosiaalitantta saa edustaa jäykkää yhteiskuntaa, josta anarkistinen Peppi kerta toisensa jälkeen ottaa niskavoiton.

Koko ensemble oli uusintaensi-illassa kovassa vedossa. Työryhmällä on tainnut olla harjoituksissa hauskaa, ainakin esityksessä näyttelijöiden ja yleisön keskinäinen riemu osui ytimeen – kaikilla oli yhdessä kivaa, ikään katsomatta.
Saatiin olla todistamassa sitä, mikä teatterissa on taidelajina olennaisinta ja parasta: yhteisöllisyys, vuorovaikutus, ainutkertaisuus.

Vaan mitäpä olisi HKT:n perhemusikaali ollut ilman nimiroolin esittäjää – uusintaensi-illan Peppinä sinkoili loistava ja pirteän pippurinen Anna-Riikka Rajanen, joka on virnunaamoineen ja viirusilmineen vähintään kuin ilmetty tv-sarjan Inger Nilsson ellei enemmänkin: Rajanen lauloi hienosti, heitti samalla kärrynpyörää ja vilisti kolmikerroksista Huvikumpuaan ylös ja alas sellaista tahtia, että katsojasta tuntui kuin Peppejä olisi ollut välillä useampia. Ja ehkä olikin…

Vaikka musikaalin koko näyttämöllinen ylöspano maskeineen, pukuineen ja lavastuksineen oli yltäkylläisenkin runsas, HKT:n esitys ei pureskele kaikkea valmiiksi, vaan jättää katsojalle tilaa riemastua ja oivaltaa, ja täyttää aukkoja mielikuvituksellaan. Esimerkiksi Pepin menopeli, hevonen nimeltä Pikku-Ukko, on toteutettu kekseliäästi ja toimii kolmen näyttelijän kannattelemana konstruktiona mahtavan hyvin.

Peppi Pitkätossun uusintaensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterissa 13.9.2017