Arvio: Pienet ketut
Pahan koskettamat sisarukset
Lillian Hellmanin draamat ovat Suomessa harvinaista herkkua.
Olemme viimeiset kaksi japuoli vuotta saaneet tottua siihen, että suunnilleen kaikki, mitä kuulemme Yhdysvalloista, herättää pelkoa tai inhoa. Jos ajatellaan optimistisesti, tämä suurvallan demokraattisten perinteiden alennustila tuottaa vielä jonain päivänä kirpeää mutta laadukasta kirjallisuutta, niin proosaa kuin draamaa.
Onhan niin tapahtunut ennenkin. Toisen maailmansodan molemmin puolin amerikkalainen kirjallisuus eli voimiensa päiviä.
Draaman puolelle vuoden 1929 jälkeisen laman suosta ylös kömmittäessä näyttämöille
tuli jo rutkasti uusia laatunäytelmiä tuoreilta nimiltä, etujoukoissa olivat Eugene O’Neill, Tennessee Williams, Clifford Odets ja William Saroyan.
Suursodan jälkeiset puolitoista vuosikymmentä kiihdyttivät vyöryä. Amerikkalaiskirjailijoilta
saatiin toinen toistaan ihon alle menevämpiä draamatekstejä. Williams oli yhä ykkösnimiä (Viettelyksen vaunu, Kissa kuumalla katolla), mutta hän sai rinnalleenn muun muassa
Arthur Millerin (Kauppamatkustajan kuolema, Näköala sillalta), Edward Albeen (Kuka pelkää Virginia Woolfia) ja William Ingen (Tule takaisin, pikku Sheba).
Naisdramaatikoista nousi tässä äijävetoisessa vyörytyksessä esiin näkyvimmin yksi nimi, Lillian Hellman (1905–1984). Hän breikkasi Broadwaylla jo 1934 The Children’s Hour -näytelmällään, ja vielä suurempi suksee tuli sukudraamasta Pienet ketut (1939). Myöhempiä menestyksiä olivat esimerkiksi natsi-Saksaan kytkeytyvä Vartio Reinillä (1941) ja 30-luvun lamasta aiheensa ammentanut Rikotut leikit (1960).
POLIITTISESTI VASEMMALLE orientoitunutta Hellmania on Suomessa esitetty vuosikymmenten varrella hämmentävän vähän. Ennen tätä Helsingin tuoretta vetoa
viimeisin merkintä ammattiteatteriesityksestä löytyy Ilona-tietokannan mukaan 26 vuoden takaa Rauman kaupunginteatterista, Pienet ketut silloinkin kyseessä.
Vaan suotta ei ole Kari Heiskanen Hellmanin kirpeänä kuplivaan sukudraamaan tarttunut. Vaikka 80 vuotta sitten kirjoitettu Pienet ketut sijoittuukin 1900-luvun Syvän Etelän pikkukaupunkiin, on Hubbardin sisarusten häikäilemättömässä pelissä on jotain niin ajatonta, että näytelmää voi esittää maailman tappiin asti. Tuskin ihminen niin paljon jalostuu, ettei tästä tekstistä löytyisi kosketuspintaa aina ja iankaiken.
Tarinassa Hubbardin veljeksille Oscarille ja Benille aukeaa mahdollisuus liikekumppanuuteen chigagolaisen mahtimiehen kanssa, mutta alkupääoman kasaamiseksi tarvitaan myös sisko Reginan panosta. Hohdokkaampaa elämää janoavan southern belle Reginan rahat taas ovat sairaalloisen aviomies Horacen takana. Kun Horace ei omaisuudestaan luovu, sisarukset punovat julman juonen, jolla päästä rahoihin käsiksi. Myös Reginan ja Horacen tytär Alexandralle ja Oscar Hubbardin pojalle Leolle olisi rooli varattuna vehkeilyssä.
KARI HEISKASEN ei ole tarvinnut kajota Hellmanin tekstiin dramaturgisilla tai ohjauksellisilla päivityksillä. Näytelmän epookki tosin ei ehkä ole ihan viime vuosituhannen alkua, mutta se on sivuseikka: ihmissuvun rajaton ahneus on niin ikuista, että ei niin väliä, millaisessa lavastuksessa ja puvustuksessa sitä esitetään. Ei sillä, etteikö Elina Kolehmaisen skenografia olisi tyylikäs, tosin vähän kliininen.
Puhelias draama kiihtyy alun leppeilystä vimmaiseksi suvun sisäiseksi välienselvittelyksi, jossa keinoja ei totta vie kaihdeta. Alkukohtauksen imelästä small talkista on loppuvaiheen vihapuheisiin ajatuksen tasolla valovuoden matka, mutta tarinassa kaikki tapahtuu muutamassa päivässä ja näyttämöllä noin puolessatoista tunnissa. Mutta uskottavasti,
ryntäilemättä. Juuri armoton kompaktius on Heiskasen ohjauksen kovin valtti.
Ja näyttelijäensemble.
En tiedä, onko ohjaaja harkitusti roolittanut näytelmän pääosat eri yhteyksissä lähinnä komediallisista töistä tunnetuilla näyttelijöillä, mutta ainakin heillä on tässä tykityksessä oivallinen tilaisuus näyttää skaalansa laajuutta. Ja sen totta vie tekevät. Sari Siikander on tulta ja tulikiveä mammonanjanoisena Reginana, kun taas Risto Kaskilahti tekee poikkeuksellisen liikuttavan roolin vaimonsa maahan polkemana, torjuntataistoon käyvänä Horacena. Seppo Halttunen ja Rauno Ahonen tekevät terävät hahmotukset Hubbardin vähän tyhminä, mutta pelurimaisen härskeinä veljeksinä.
Lillian Hellman kirjoitti vielä 1946 näytelmän Another Part in the Forest, joka
kertoo Hubbardin sisarusten vaiheista 1800-luvun lopussa. Olisipa nyt ”Kettujen”
jälkeen kiinnostava nähdä myös se näyttämöllä. Ei nääs ole Suomessa aiemmin
ammattiteattereissa esitetty