Arvio: Pienet ketut
Pienet ketut on hyvällä tavalla perinteistä teatteria – tulkinnan tuoreus kertoi näytelmän teemojen ajattomuudesta
Helsingin kaupunginteatterin Pienet ketut on hyvällä tavalla perinteistä teatteria. Lillian Hellmanin näytelmässä on selkeä juoni ja tarina kerrotaan sujuvan dialogin kautta.
Tiistai-illan esityksessä taitava ohjaus ja hienot roolityöt käänsivät veijaritarinana alkaneen näytelmän psykologiseksi draamaksi, jossa inhimillinen ahneus ja ihmissuhteiden välineellistäminen saivat jäätäviä sävyjä.
Hellmanin näytelmä kuvaa varmasti osuvasti, millainen naisen asema oli Yhdysvaltojen syvässä etelässä 1930-luvulla. Kaupunginteatterin sovituksen tuoreus vuonna 1939 kirjoitetusta näytelmästä todisti, etteivät kaikki asiat ole muuttuneet juuri paremmiksi 80 vuodessa edes meillä Suomessa.
Kari Heiskasen ohjauksessa näkyivät kokeneen ohjaajan taidot. Heiskanen on kohtausten ajoituksen mestari. Esitys toimi sisääntuloineen ja näyttämöltä poistumisineen kuin tarkkuuskello.
Heiskasella on ohjaajana myös ollut mistä ammentaa. Vuonna 1964 kuollut Hellman tunnettiin paitsi menestysnäytelmien kirjoittajana myös loistavana dramaturgina.
Pienten kettujen kaltainen draama elää näyttämöllä hyvien roolitöiden kautta. Hyvin kirjoitettu dialogi antoi mahdollisuuksia tulkintaan ja kaupunginteatterin taitavat näyttelijät antoivat palaa kunnolla.
Pahikset ovat myös näyttämötaiteen suola. Ei siis ihme, että nyt orkesterin äänenjohtajana ensimmäistä viulua soitteli ja upeasti soittelikin Sari Siikander pahan Regina Giddensin roolissa.
Näytelmän alussa Siikanderin tulkitsema roolihahmo alkaa maksaa vanhoja kalavelkojaan kahdelle veljelleen Ben ja Oscar Hubbardille (Seppo Halttunen ja Rauno Ahonen).
Sisarukset ovat yhdessä juonineet ovelan liiketoimen, jolla aikovat rikastua. Regina Giddens haluaa kuitenkin potista enemmän kuin oman osansa. Veljeksien pitää nyt maksaa siitä, että Regina on tyttönä ollut perheessään lapsuudestaan asti toisen luokan kansalainen.
Halttusen näyttelemä Ben Hubbard on olemukseltaan ekstrovertti narsisti ja Ahosen näyttelemä Oscar Hubbard introvertti vaimonhakkaaja. Yhteistä eriparisille veljeksille oli se, että kummankin moraali oli hyvin joustavaa laatua, kun epämääräisistä liiketoimista oli kysymys.
Regina kiristää veljiään sillä, että suunniteltuun liiketoimeen tarvitaan hänen miehensä Horace Giddensin (Risto Kaskilahti) rahat.
Kun rahoja ei saada veljekset varastavat Horace Giddensin obligaatiot tämän pankkilokerosta pankissa työskentelevän Oscarin pojan Leo Hubbardin (Paavo Kääriäinen) avulla.
Veljeksille ei obligaatioiden varastamisesta koidu mitään seurauksia, koska Horace Giddens ei halua nostaa juttua. Regina Giddens sen sijaan joutuu kohtaamaan oman syyllisyytensä näytelmän lopussa, kun Horace Giddens kuolee sydänkohtaukseen ja hänen tyttärensä Alexandra (Elviira Kujala) hylkää äitinsä.
Hellman on näytelmällään epäilemättä halunnut sanoa, että naiset voivat olla aivan yhtä ahneita, tunnekylmiä ja julmia kuin miehetkin. Vain meidän suhtautumisemme heidän tekoihin on erilainen.
Eikä tässä suhteessa mikään ole muuttunut. Varmaan tälläkin hetkellä moni kyseenalaisin keinoin rikastunut mies patsastelee meillä arvostettuna liikemiesnerona, kun taas esimerkiksi vaikkapa ministerinäkin toiminut Anne Berner on julkisuudessa ripustettu ilmeisesti ikuiseen häpeäpaaluun.
Toinen näytelmän kantava teema oli ihmissuhteiden välineellistyminen. Regina Hubbard on nuorena solminut rakkaudettoman ”järkiavioliiton” kaupungin varakkaimman pankkiirin Horace Giddensin kanssa päästäkseen isänsä ja veljiensä vallan alta pois.
Kuvio on toistumassa näytelmän alussa, kun veljekset keksivät ajatuksen naittaa Giddensien tytär Alexandra Oscar Hubbardin pojalle Leolle. Näin haluttiin turvata hankittavan omaisuuden pysyminen suvulla.
Oscar Hubbard on puolestaan aikoinaan nainut varakkaan perheen tyttären Birdien (Linda Zilliacus), kun veljeksillä oli edellisen kerran polttava tarve saada rahoitusta liiketoimilleen.
Oscar palkitsee vaimoaan tästä hyvästä tyrannisoimalla ja pahoinpitelemällä häntä. Vaimo hakee lohtua jääkylmään avioliittoonsa juomalla.
Eräänlaiseksi vertailukohdaksi Hellman on kirjoittanut näytelmään vanhan ja ramman palvelijattaren roolin. Addien (Ursula Salo) ja pankinjohtaja Horace Giddensin suhde perustuu luottamukseen, aitoon välittämiseen ja rehellisyyteen, eli se edustaa tarinan välineellistyneiden ihmissuhteiden vastakohtaa.