Arvio: Pieni merenneito
Pieni merenneito – HKT
Visuaalisuutta, vauhtia ja komiikkaa taitavasti
Pieni merenneito tulee taatusti olemaan Helsingin Kaupunginteatterin vetonaula. Produktio on ollut kallis ja tuloksena onkin häikäisevän näyttävä spektaakkeli. Kokonaisuus on nykytekniikan ansiosta niin aidosti mereen sijoittuva, että katsojan on helppo kokea tapahtumien vedenalaisuus. Pienen ja vähän isommankin katsojan eteen tarjotaan monta mahdottomalta tuntuvaa temppua. Kuinka ihmeessä Ariel ui meren pohjasta ylös näyttämön kattoa kohti ja onkin seuraavassa hetkessä alhaalla kivellä, meren pinta näyttämön lattialla? Ja kuinka todentuntuisesti kolmiulotteiset meduusaparvet nousevat kohti pintaa.
William Ilesin valosuunnittelu yhdessä Toni Haarasen videosuunnittelun kanssa tekee tämän ihmeen todeksi Peter Ahlqvistin luomissa lumoavissa lavasteissa, ja Pirjo Liiri-Majavan huikea puvustus täydentää koko homman.
Tarina on tuttu, tai riippuu siitä, minkä version H.C. Andersenin sadusta on lukenut tai nähnyt. Suurimmalle osalle lienee kuitenkin Disney-versio tutuin ja siihen tämäkin esitys pohjautuu. Niinpä emme näe Andersenin kynäilemää merenneidon itsemurhaa. Muukalaisprinssi Erikiin (Martti Manninen) rakastunut punatukkainen Ariel (Sonja Pajunoja) kamppailee kahden erilaisen maailman vaatimusten välissä varoittelijoineen ja uhkaajineen. Vieraaseen maailmaan tutustuminen on luvatonta, mutta rakkaus tekee tottelemattomaksi. Pajunoja ja Manninen suoriutuvat lauluosuuksistaan mallikkaasti.
Samuel Harjanteen ohjaama musikaali pyrkii luomaan painotuksia ja vihjeitä, joiden pohjalta voisi katsella ympäröivää maailmaa ja kuunnella, millaista arvomaailmaa meille tarjotaan. Erilaisuuden problematiikka on esityksen itsestäänselvä teema, mutta enempiin tulkintoihin toteutus ei yllä, jos ei tiedä ohjaajan niin tarkoittaneen.
Liikkuva ja oivaltava esitys on maaginen. Runsauttaan pursuavana se imaisee mukaansa ja sitä katselee herkeämättömän intensiivisesti. Heti alkumetreillä yleisö reagoi ensi-illassa aplodein huikeina pitämilleen kohtauksille. Ei sellaista usein näe. Kautta linjan lavalla on osaamista ja sopivasti koomisia elementtejä. Spontaani nauru purkautuu vähän väliä ja se on harvinaista herkkua itselleni. Kiitos lokit ja kokki ja monet muut. Kuningas Tritonin (Mikko Vihma) meren valtakunta on täynnä mitä lumoavimpia olentoja. Heidän joukossaan on erilaisia luonteita, temperamentteja ja hoksnokkia, mistä syntyy koomisia törmäyksiä.
Risto Kupiaisen johtama orkesteri keinuttaa tuttuja lauluja mielenkiintoisina sovituksina ja laulujen sanatkin ovat paikoin uudistuneet. Myös repliikkejä on muokattu hauskempaan suuntaan.
Riemastuttavan kamala on Tritonin katkeran Ursula-siskon (Sanna Saarijärvi) tummanpuhuva hovi. Liki koko näyttämön laidoille ulottuvat Ursulan lonkerot haistavat ja tunnustelevat kuin salapoliisit ja Ursula antaa julmalla äänellä käskyjään hehkuvasilmäisille alamaisilleen. Saarijärven roolisuoritus on vastaansanomattoman upea ja sopivasti pelottava.
Tuomas Uusitalon ranskalainen kokki marssittaa keittiöhenkilökuntansa esiin sellaisella sukkelasanaisuudella ja itsetietoisella ammattiylpeydellä että oksat pois. Pärskyn esittäjä vaihtuu eri näytännöissä, mutta ensi-illan Alek Pèrez Lahtisen Pärsky skeittilautoineen ihastuttaa luontevuudella ja taidokkuudella. Eikä unohdeta Tuukka Leppäsen liikuttavaa Skuutti-lokkia.
Menin katsomaan musikaalia aikuisen tyttäreni kanssa, sillä hänen ensimmäinen oma videonsa oli juuri samainen Disneyn tarina. Videonauhan venyneeksi muuttaneet katselukerrat ovat tehneet tehtävänsä ja joidenkin kohtausten muuttaminen saa kriittisiä arvioita. Mutta, tämä esitys vaikuttaa vannoutuneeseen, aikuiseen Ariel-faniin toisenlaisena kokonaisuutena. Visuaalinen taituruus yhdessä oivaltavan näyttämötyöskentelyn kanssa jättää uudenlaisen syvän jäljen.