Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Pieni merenneito

Anna Hietaneva – Aku Ankka – 9.10.2019

Pieni merenneito huokuu Disneyn taikaa

Vaivaako syyssynkkyys? Ei hätää, nimittäin tänä syksynä Disney-faneja hemmotellaan Helsingin kaupunginteatterissa esitettävällä Pieni merenneito -suurmusikaalilla, joka perustuu Disneyn rakastettuun elokuvaan merenneito Arielista. Kyseessä on teatterin kaikkien aikojen suurin ja todennäköisesti myös kallein musikaalituotanto – ja se näkyy ja kuuluu.

Heti esityksen alussa huomaan kestohymyn liimautuvan kasvoilleni. Katsoja johdatetaan hurmaavaan tanssin, laulun ja värikkäiden merenelävien täyttämään vedenalaiseen maailmaan. Iloiset ja näyttävät musiikkinumerot seuraavat toisiaan, mutta tarinan tuntevat tietävät, että luvassa on myös vähemmän auvoisia hetkiä. Identtinen kopio elokuvasta musikaali ei ole, ja teatterisalissa kuullaankin monia uusia lauluja ja nähdään yllättäviä ratkaisuja. Visuaalisesti esitys hivelee silmiä, ja erilaiset miljööt – kuten Tritonin valtakunta ja linnan keittiö – on toteutettu oivallisesti.

Myös näyttelijäsuoritukset ansaitsevat hehkutusta. Pääosien esittäjät, Sonja Pajunoja Arielina ja Martti Manninen prinssi Erikinä, eläytyvät ja laulavat hienosti. Erityisesti mieleeni jäivät kuitenkin Sanna Saarijärven hätkähdyttävän hieno roolisuoritus Ursulana sekä Tuomas Uusitalon Chef Louis. Esityksessä leikitään hauskoilla yksityiskohdilla: Pärsky-kala rullailee skeittilaudalla, ja Sebastian-rapu on toteutettu käsinukkena. Merenväki ”ui” eli leyhyttelee raajojaan lavalla. Ariel taas tekee huikeita voltteja ilmassa laulaen samanaikaisesti, mikä vaatii melkoista taituruutta.

Temaattisesti musikaalissa korostuu vielä Disneyn elokuvaakin vahvemmin oman identiteetin etsintä sekä ulkopuolisuuden tunne, mikä näyttäytyy Arielin kiihkeänä toiveena päästä ihmisten maailmaan. Jotkut sivuhahmot, kuten Arielin sisarukset, saavat esityksessä entistä isomman roolin. Saamme kuulla lisää myös Arielin äidin kohtalosta sekä kuningas Tritonin ja Ursulan historiasta. Kaksi- ja puolituntinen esitys antaa hahmoille tilaa näyttää eri puolia itsestään – etenkin prinssi Erikistä huokuva lämpö ja herkkyys yllättävät positiivisesti. Pieni miinus tulee loppuratkaisusta, joka oli mielestäni turhan ”helppo” ja näytti sekavalta.

Taianomainen rakkaustarina imaisee mukaansa. Lopulta ihana retki satumaailmaan saa päätöksensä. Pyyhin kyyneleitä silmäkulmistani, ja katsomoon leijailee saippuakuplia. Yleisö taputtaa seisaaltaan. Kiitos – tätä lisää!