Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Pieni merenneito

Anne Laurila – Ilkka ja Pohjalainen – 3.9.2019

Pienen merenneidon visuaalisuus häikäisee

Suomen kantaesityksensä Helsingin kaupunginteatterissa torstaina saanut musikaali Pieni merenneito on kauttaaltaan niin upea elämys, että sanat eivät melkein riitä kertomaan.

Tarina on merenneito Arielista, joka haluaa tulla ihmiseksi ja myy äänensä merinoidalle, jotta saa jalat pyrstönsä tilalle. Ihmisten ilmoilla mykkä Ariel rakastuu komeaan prinssi Erikiin, ja vaikeuksien voittamisen jälkeen he saavat toisensa ja Ariel saa äänensä takaisin.

Esitys on häikäisevän visuaalinen. Varsinkin vedenalainen maailma on hieno. Suuri osa merenkansaa on nukkeja, jotka on suunniteltu ja osin valmistettu Englannissa. Ariel ”ui” lentäen ilman halki, ja myös lennätyskoneisto on Englannista.

Pirjo Liiri-Majava on suunnitellut loisteliaan, värikkään puvustuksen, Peter Ahlqvist upean, yksityiskohtia pulppuavan lavastuksen ja Toni Haaranen vaikuttavat videoprojisoinnit. Merenkansa liikehtii koko ajan kuin vesi heitä heiluttelisi, ja merenneitojen pyrstöt elävät omaa elämäänsä.

Henkeäsalpaava, silmiähivelevän kaunis esitys on samalla Helsingin kaupunginteatterin historian kallein tuotanto.

Pienessä merenneidossa sivutaan esimerkiksi luonnon kunnioittamista, rakkautta ja sisarkateutta, mutta ennen kaikkea teemana on oman paikan löytäminen maailmassa ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Jo ensimmäisestä laulusta Päällä maan käy ilmi, että Ariel haluaa ihmisten maailmaan,
hän ei mielestään kuulu vedenalaiseen valtakuntaan. Myös Erik haluaisi mielummin olla tavallinen merimies kuin prinssi, jonka kuuluu hallita valtakuntaa.

Nuoria katsojia viehättänee komea prinssi ja kaunis merenneito, josta tulee prinsessa. Martti Manninen ja Sonja Pajunoja laulavat ja näyttelevät taitavasti hieman yksiulotteiset roolinsa. He ovat pari myös oikeassa elämässä.

Varttuneempi katsoja taas samaistuu enemmän Ursula-merinoitaan, joka on toki julma, mutta hänen sanoistaan kuultaa myös elämänkokemus. Ursula on mustekala, ja hänen alati luikertelevista lonkeroistaan katsoja ei tahdo saada silmiään irti. Sanna Saarijärvi revittelee mehevästi elämänsä roolissa.

Ohjaaja Samuel Harjanne on muutenkin onnistunut sekä tarinankuljetuksessa että henkilöohjauksessa, sillä näyttelijät loistavat rooleissaan.

Tosin tuntuu epäloogiselta, että Ariel ei pysty puhumaan prinssille, koska hänellä ei ole ääntä, mutta huoneensa yksinäisyydessä hän puhkeaa silti laulamaan tunteistaan pariinkin otteeseen. Tällöin on ymmärrettävä musikaalien lajipiirteisiin kuuluva seikka: jotkut laulut kuvaavat henkilön ajatuksia, ne soivat ikään kuin hänen päässään. Musikaalin taikaa on, että katsoja pystyy kuulemaan ne.

Disneyn animaatioelokuvaan perustuvaa tarinaa on kasvatettu musikaaliksi muun muassa lisäämällä lauluja.

Arielin siskojen shoop-shooplaulu Lääpällään ja elokuvastakin tuttu, Oscarilla palkittu Under the Sea, joka musikaalin uudessa suomennoksessa on saanut nimekseen Jää syvyyksiin, ovat show’ta parhaimmillaan.

Keittiökohtaus taas on pitkitetty, irrallinen ja aivan erityylinen kuin muu tarina. Kohtauksessa chef Louis (mainio Tuomas Uusitalo) laulaa herkullisista kalaruuista ja yrittää saada kiikkiin ja pataan Arielin ystävän, Sebastian-ravun (erinomainen Tero Koponen). Toki se tuo huumoria romanttiseen tarinaan, kun rapu vilistää karkuun pakkomielteistä keittiömestaria.

Pienen merenneidon lippuja on jo myyty ja varattu yhteensä 42 000 kappaletta, joten kannattaa pitää kiirettä, jos haluaa päästä osalliseksi yhdestä tämän näytäntövuoden puhutuimmasta esityksestä.