Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Pieni merenneito

Kirsi Ranin – Kirsin Book Club – 12.2.2019

HKT:n Pieni merenneito tarjoaa satumaista runsautta

Kun Pienen merenneidon calypsobiisi Aalloissa siis pärähtää soimaan, muistot vievät omien tyttärien lapsuuteen vuosituhannen taitteeseen. Katsoimme silloin Disneyn Pieni merenneito -videota, kuuntelimme satukasettia ja leikimme Ariel-Barbiella. Pienempi valitsi Ariel-lippiksen, kun Disney-kaupasta sai vain yhden tuotteen.

Pieni merenneito -animaatioelokuva oli julkaistu jo 1989, ja sen sanotaan aloittaneen Disneyn uuden renesanssikauden.

Samojen, nyt aikuisten, tyttärien kanssa olimme katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin Pieni merenneito -musikaalin ensi-iltaa 29.8.2019.

Ennen esitystä ohjaaja Samuel Harjanne kertoi, kuinka suuren vaikutuksen Pieni merenneito -elokuva teki häneen jo lapsena ja kuinka hän oli toivonut saavansa joskus vielä ohjata musikaalin. Hän oli jännittynyt ja totesi, että ihan mitä vaan voi ensi-iltana tapahtua!

Ensi-illoissa on aina erityistä kuhinaa. Nytkin musikaalin etkojen kutsussa pukukoodina oli ”Princess Glamour” ja lisäglitteriä sai poskiin aulassa. Kun näyttämön esirippu nousi, oli visuaalinen näkymä huikaiseva! Elävä bändi soitti montussa kapellimestari Risto Kupiaisen johdolla ja värikylläinen porukka näyttämöllä keikkui laivassa tai pinnan alla satumaisen uskottavasti.

Pieni merenneito on Kaupunginteatterin kaikkien aikojen suurin taloudellinen satsaus yksittäiseen esitykseen ja se näkyy. Näyttämölle on loihdittu trooppinen merimaailma, josta ei väriä tai porukkaa puutu. Runsautta on jopa niin paljon, että pelkään monen hienouden livahtaneen ohitse, kun katse on ollut kiinnittyneenä pääesiintyjiin. Kaupunginteatterin remontissa modernisoitu tekniikka pääsee musikaalissa oikeuksiinsa. Vaikka kuinka katsoin, silti en keksinyt miten yhdessä hetkessä Ariel ui pintaan eli näyttämön kattoon ja samalla sekunnilla hän olikin rannalla eli näyttämötasossa, se oli todellista teatterin taikaa!

Kaupunginteatterin syksyn ennakkoesittelyssä Samuel Harjanne kertoi Pieni merenneito -tarinan syntyvaiheista. Satusetä Hans Christian Andersen oli rakastunut englantilaiseen Edward Colliniin, mutta homoseksuaalinen suhde 1830-luvulla oli pidettävä salassa. Alkuperäinen Pieni merenneito -tarina on traagisempi tarina kuin Disneyn versio, esimerkiksi Arielin jokainen askel jaloilla on kuin lasinsirpaleilla kävelisi. Pieni merenneito oli H.C.:n rakkaudentunnustus Edwardille. Kun Edward meni kihloihin naisen kanssa, H.C. lähetti Pienen merenneidon alkuperäisen tekstin hänelle sanoakseen, että ei voi koskaan olla osa hänen maailmaansa. Tämä oikea, kielletty rakkaustarina avaa uusia tulkintoja myös Pienen merenneidon tarinalle.

Merenneito Ariel haluaa osaksi ihmisten maailmaa, kävellä ja osallistua tanssiaisiin, saada pyrstön tilalle jalat. Ympäröivä maailma ja oma keho estävät häntä olemasta oma itsensä. Tämä resonoi nykymaailman puheenaiheisiin identiteetistä ja sukupuolista, ja on musikaalin tärkein teema. Ariel ei ole vain naiivi nuori merenneito, joka ihastuu komeaan mieheen – hän luopuu jopa äänestään saadakseen sääriparin kolmeksi päiväksi ja ollakseen vihdoin oma itsensä. Hän uhmaa isäänsä, kuningasta, sekä muita, jotka sanelevat hänelle millainen hänen tulisi olla, ja keiden kanssa hänen tulisi olla tekemisissä. Ariel on ensimmäinen feministi-Disney-prinsessa! – ohjaaja Samuel Harjanne

Musikaalia voi katsoa myös lasten prinsessatarinana, jossa on onnellinen loppu. Mutta musikaalista voi löytää myös symboliikkaa suhteista, joissa jokin estää yhteiselon tai tilanteista, joissa tuntee elävänsä itselleen vääränlaisessa vartalossa. Ilman taustatarinaa, minä en olisi näitä syvällisempiä tulkintoja osannut nähdä. En olisi myöskään kuunnellut upean musiikin sanoituksia niin tarkalla korvalla kuin nyt tietäen, että Howard Ashman oli Pienen merenneidon lauluja kirjoittaessaan saanut tietää sairastavansa AIDSia. Miten esimerkiksi Part Of Your Worldin sanat koskettavatkaan erilailla taustan tietäen:

What would I give
If I could live
Out of these waters?
What would I pay
To spend a day
Warm on the sand?

Kaupunginteatterin Pieni merenneito -musikaalissa lauletaan tietenkin suomeksi Reita Lounatvuoren ja Hanna Kailan erittäin nokkelien sanotusten mukaisesti. Erityisesti lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) huvitti hassuilla sanailuillaan.

Mutta mennäänpä musikaalin pääpariin, jotka molemmat ovat ensi kertaa todella isossa roolissa, Sonja Pajunoja Arielina ja Martti Manninen prinssi Erikinä.

Arielin rooli on vaativa sekä musiikin että liikkumisen osalta. On roikuttava näkymättömissä vaijereissa, heilutettava pyrstöä kuin meressä ja samalla laulettava. Kaikesta tästä Sonja Pajunoja selviytyy hienosti ja vahvalla, ihailtavan pirtsakalla energialla. Ainoa pikkuruinen miinus on, että Ariel ei hahmona kasva esityksen aikana, vaan sama innokas pikku merenneito etenee ilosta ja vastoinkäymisestä toiseen.

Martti Manninen on Erikinä huolettoman oloinen poikaprinssi, jota kiinnostaisi seikkailut paljon enemmän kuin vastuunkanto valtakunnallisista asioista. Hänestäkin huokuu valtaisaa tekemisen iloa ja energiaa, jota on miellyttävä katsella.

Kaukana ovat ajat, jolloin Broadway-musikaalien suomalaisversioita joutui katsomaan ainakin lievää myötähäpeää tuntien. Nyt tehdään rohkeita omia ratkaisuja, kuten lapsinäyttelijän kiinnittäminen Arielin parhaan kaverin Pärskyn rooliin. Kun näki ensi-illassa alakouluikäisen Alek Pérez Lahtisen hurmaavan pikkukalana, miettii, että miten ihmeessä aikuinen olisi edes voinut tehdä roolin kuten muualla maailmalla on tapahtunut.

Katsomon suurimmat aplodit keräsi ansaitusti merinoita Ursula (Sanna Saarijärvi), jonka jylhä, liila hahmo liikkuvine lonkeroineen oli vaikuttava näky. Voin kuvitella, että pienimpiä katsojia saattoi jännittää Ursula ja hänen apurinsa Kiero (Paavo Kääriäinen) ja Liero (Antti Timonen).

Taskurapu Sebastian (Tero Koponen) tuli näyttämölle käsinukkena, mikä oli hyvin toimiva ratkaisu. Hänen seikkailunsa kuninkaanlinnan keittiössä olivat taitavasti ohjattu ja toteutettu joukkokohtaus.

Pieni merenneito -musikaalissa ei ole heikkoa lenkkiä, kaikki sujuu sulavasti kuin maininki löisi rantaan. Esitys on loistavaa, kansainvälisen tason viihdettä! Esitys on täydellinen lapsille ja kolahtaa myös niille, jotka ovat fanittaneet Arielia lapsena. Seuralaiseni (20-31 v.) totesivat, että musikaali vastasi odotuksia, oli todella hyvä ja nyt pitää katsoa vanha elokuva uudestaan!

Tunnetasolla minä jäin vielä Disney-version maailmaan, mutta se johtunee siitä, että Disneyn prinsessatarina on niin tuttu ja näyttämöversio on kuitenkin hyvin samannäköinen. Ihailin upeaa teknistä toteutusta ja näyttelijöiden heittäytymistä, mutta ihan sydämeen asti esitys ei ulottunut.

Kävin HKT:n syksyn ennakkotapahtumassa tervehtimässä lankoani, Matti Olavi Raninia, joka esittää musikaalissa prinssi Erikin huoltajaa. Taitaa olla puolueellista kehua Matin laulamista näyttämöllä, mutta lienee ok ylistää hänen hienoja vaatteitaan. Musikaalin puvustuksesta on vastannut Pirjo Liiri-Majava.