Arvio: Pieni merenneito
Pääsin satuun
Odotinhan minä jotakin hienoa. Tiesin, että puvustus on upeaa ja lavastus on tehty kunnianhimoisesti, että Pieni merenneito on Helsingin kaupunginteatterin suurin musikaali. Ensimmäiset noin kymmenen minuuttia seurasinkin ihaillen, kuinka mahtavasti merenalainen maailma on luotu, miten merenneitoja näyttelevät heiluttavat väsymättä pyrstöjään ja käsiään ja kuinka sujuvasti lavalla siirrytään meren alta pinnalle.
Niillä main sitten upposin, upposin satuun. En muistanut enää miettiä, kuinka voi näyttää aivan siltä, että Pieni merenneito todella ui vedessä. En hetkeäkään ajatellut, että näyttelijä Sanna Saarijärvi esittää pahaa merinoitaa Ursulaa upeasti, koska ajattelin vain, että merinoita Ursula on kammottavan upea. Ilahduin ympärillä lentävistä perhosista ja hyppivistä sammakoista ja, mikä tuuri, oli vielä täysikuukin, kun prinssi ja Ariel soutelivat.
Kotimatkalla metrossa en vilkuillut puhelinta, kotona telkkari pysyi kiinni. Odotin musikaalilta paljon, mutta en sitä, että keski-ikäisenä pääsisin satumaailmaan näin.
Sieltä ei tekisi mieli lähteä pois.