Arvio: Pieni merenneito
Disney-klassikko herää visuaalisen upeana eloon Helsingin kaupunginteatterissa
Kerrankin esitys, joka lunasti täysin sille ladatut odotukset! Helsingin kaupunginteatterin Pienessä merenneidossa minua ei häirinnyt edes se, että Disney sanelee täysin mitä kansalliset teatterit saavat tarinalla tehdä.
Disney-version juoni on varmasti monelle tuttu: on Pieni merenneito, joka ei haluaisi asua vedessä vaan on kiinnostunut ihmisistä. Hänen isänsä on kieltänyt kaiken yhteyden muukalaisten – eli ihmisten kanssa. Se ei kuitenkaan pysäytä Arielia, joka on kerännyt ihmisten tavaroita itselleen ja ihastunut prinssi Erikiin. Ariel myy sielunsa ja äänensä Ursula-noidalle saadakseen jalat, jotta hän pääsisi maalle. Hänellä on muutama päivä aikaa saada prinssi Erikiltä suudelma tai hänestä tulee Ursulan orja.
Toki alkuperäistarina on huomattavasti henkevämpi ja syvällisempi.
En voi kyllin painottaa ja muistuttaa, että esitys alkaa jo 18.30! Blogikollegani Elisa oli nimittäin hilkulla myöhästyä näytöksestä tämän takia. Ensi-illassa yleisö koostui Elisan mukaan aikuisista, mutta viikkoa myöhemmin yleisössä oli jo paljon lapsia. Siinä oli omat ongelmansa: takana istuvat juttelivat toisilleen pitkin esitystä.
Olin yllättynyt, että alunperin Disney suunnitteli Arielin olevan blondi. Ja että Aku, Mikki ja Hessu näkyvät Pienen merenneidon animaatiossa. En olisi myöskään uskonut, että Kaupunginteatterin puvustossa oli valmistettu jopa 110 päähinettä! Helsingin Kaupunginteatteri on tehnyt jättisatsauksen Pieneen merenneitoon ja sen todella huomaa. Jo ennen kuin esirippu aukeaa, lavaa reunustaa kultainen kehys, joka johdattaa katsojan luontevasti mukaan satuun. Vuoroin lavalla nähdään merenalainen valtakunta, vuoroin maanpäällinen. Tapahtumapaikat vaihtuvat saumattomasti ja varsinkin vedenalaista tunnelmaa luodaan ääni- ja videotehostein.
Erityisesti ihastelin Pienen merenneidon puvustusta. En edes uskalla kuvitella rahanmenoa, joka on seurannut, kun upeat kalat, meduusat ja muut merenelävät sekä lavasteet on pantu kasaan. On ihmeellistä, miten taidokkaasti Kaupunginteatteri on saanut pienetkin yksityiskohdat niin todenmukaiseksi ja aidoiksi. Saappaat ovat isot, kun kyseessä on näin rakastettu klassikko. Merenneitojen pyrstöt oli sidottu kiinni takaa niin, että ne liikkuivat kuin vesivirrassa, ja Ursulan ankeriasapurit Liero ja Kiero oli toteutettu ovelasti. Myös Ursulan ulkoasu oli todella vaikuttava tummine lonkeroineen, joita liikutti joukko kasvottomia hahmoja. On vaikea kuvailla kaikkia ihania yksityiskohtia, ne on vain pakko itse kokea ja nähdä.
Olen usein aika kriittinen laulusuoritusten suhteen, mutta tällä kertaa siihen ei ollut tarvetta, sillä esiintyjät lauloivat pääsääntöisesti hyvin ja vahvasti. Välillä tuntui, että musiikki oli hieman liian kovalla, mikä hieman jäi häiritsemään keskittymistäni, me tosin istuimme aika edessä. Pidin kaikista esiintyjistä kovasti, erityisesti suloisesta Pärskystä ja Ursulasta. Olin odottanut Sanna Saarijärven Ursulaa, mutta meidän esityksessämme tätä roolia esitti Annamaria Karhulahti, joka oli todella hyvä myös.
Ystäväni sanoi Pienen merenneidon olleen “heittämällä paras esitys, jonka hän on teatterissa nähnyt” ja pohti, pitäisikö hänen käydä katsomassa se uudestaan. Samaa mieltä tuntui muukin yleisö olevan, sillä näin paljon iloisia ilmeitä. Pohdin itsekin, että voisi olla kiva nähdä musikaali uudemman kerran, jotta kokisin vielä Saarijärven roolisuorituksen ja voisin ihastella vielä uudestaan upeita pukuja sekä vedenalaista maailmaa!