Saavutettavuustyökalut

Arvio: Pieni merenneito

Sirpa Pääkkönen – Kulttuuritoimitus – 5.9.2019

Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito hipoo visuaalisuudessaan täydellisyyttä

Teatteriarvio: Pieni merenneito on yksi sykähdyttävimmistä H.C. Andersenin saduista, ellei sykähdyttävin. Näyttämölle siirrettynä satu saa koomisia painotuksia, Sirpa Pääkkönen kirjoittaa.

Pieni merenneito on yksi sykähdyttävimmistä H.C. Andersenin saduista, ellei se kaikkein sykähdyttävin. Kuten moniin satuihin siihenkin kätkeytyy elämänviisautta ja syvällisiä tunteita.

Pienellä merenneidolla on kaikki hyvin isänsä valtakunnassa meren syvyyksissä, mutta hän kaipaa jotain muuta, pyrstön sijalle jalkoja, joilla voi kävellä ja tanssia maan päällä ja samalla sytyttää liekin prinssin sydämeen.

Hän on valmis luopumaan kauneimmasta mitä hänellä on, suloisesta äänestään ja laulun lahjastaan, voidakseen toteuttaa unelmansa.

Sadussa toive ei toteudu ja siksi satu saa haikean surumielisen lopun. Näin sadun keskeiseksi teemaksi nousee luopuminen. Merenneito Ariel joutuu luopumaan äänestään, perheestään, unelmastaan ja lopulta elämästään. Mutta hänen sydämessään sykkii hyvyys, joka antaa hänelle uuden elämän ilmattarien joukossa.

Walt Disneyn musikaaliversiossa tarina muuttuu ja saa toisenlaiset painotukset. Musikaali saa voimansa huumorista ja etenee romanttiseen loppuun. Toki mukana on myös hyvän ja pahan välinen taistelu, kun sadussa ollaan.

Helsingin kaupunginteatterissa Disney-elokuvaan perustuva Pieni merenneito -musikaali saa siivet alleen. Samuel Harjanteen ohjaus on tavattoman sujuva ja virtaava. Kohtaukset seuraavat toisiaan elokuvamaisesti ja rytmi vaihtelee hersyvistä joukkokohtauksista hiljaisiin suvantopaikkoihin.

Kaupunginteatterin panostus on kallis ja se näkyy lopputuloksen loistavassa visuaalisuudessa. Näyttämö on sadun ja illuusion maailma, jossa katsoja pääsee sukeltamaan siniseen mereen merenneitojen, kalojen, rapujen ja erilaisten ötököiden seuraan. Siellä asuu myös katala noita, joka levittää lonkeroitaan niin, että iljetys tuntuu katsomossa saakka.

Videotekniikan avulla kuvat muuntuvat ja sulautuvat toisiinsa ja mereen syntyy monien värien ja muotojen hienoja yhdistelmiä. Katsomossa voi vain ihmetellä, miten notkeasti merenneito uiskentelee, kohoaa ylöspäin näyttämöllä ja tekee kieppejä, mutta hetken päästä hän jo lepääkin kivellä.

Komiikka läpäisee esityksen. Se tuntuu repliikeissä ja puhetyylissä, jolla meren kansa kommunikoi. Se elää monissa kohtauksissa, joissa kohelletaan pää kolmantena jalkana.

Yksi hauskimmasta kohtauksista on toisen näytöksen alussa. Merenneito Ariel on päässyt prinssin linnaan mykkänä ilman kieltä. Kokit ja keittiöhenkilökunta sähläävät tarjoilun kanssa mykkäelokuvan tyyliin. Herkulliset ateriatkin muuntuvat tai katoavat taivaan tuuliin.

Esityksessä on paljon rytmikkäitä tansseja ja näyttäviä pukuja. Pieni merenneitokin oppii lopulta tanssimaan pölkkyjaloillaan, jotka hän sai myytyään noidalle äänensä.

Nuoret näyttelijät Sonja Pajunoja ja Martti Manninen esittävät merenneito Arielin ja prinssin roolit. Pajunojan tulkinnassa on ripaus hemmoteltua pikkutyttöä, kun hän yrittää äänensä menettäneenä saada prinssin huomion. Molemmat laulavat oikein hyvin.

Herkullisen noita Ursulan roolin näyttelee Sanna Saarijärvi. Hänen noitansa on ällöttävyydessään vakuuttava.

Hieman jännityskin esitys lataa. Riittääkö aikaraja taian toteutumiseen vaadittavan suudelman metsästykseen?

Kaiken visuaalisen ilotulituksen jälkeen esitys päättyy hieman töksähtävästi, koska lopussa kaikki tapahtuu nopeasti kuin hokkuspokkus tai simsalabim taikurin sauvasta.

Paha saa palkkansa ja merenneito ja prinssi toisensa.

Niin komeita kuin musikaali ja näyttämötoteutus ovatkaan, tunteiden liikuttamisessa musikaali ei pärjää alkuperäiselle sadulle. Musikaali on sisällöltään lopulta melko sokerinen verrattuna Andersenin satuun, joka sivuaa jopa kuoleman tematiikkaa.