Saavutettavuustyökalut

Äkkilähtö tänään: Parasta elämässä klo 19 Klikkaa tästä itsellesi liput puoleen hintaan (voimassa klo 18 asti)!
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Pieni merenneito

Omppu Martin – Reader, why did I marry him? -blogi – 12.2.2019

Ursulan jättipotti – Helsingin kaupunginteatteri: Pieni Merenneito

Kööpenhaminalainen Pieni Merenneito on hyvin pieni. Pituutta sillä on 1,25 metriä ja painoa 175 kiloa. Helsingin kaupunginteatterin Pieni Merenneito sen sijaan on hyvin hyvin suuri. Sitä se on erityisesti visuaalisesti ja ursulallisesti.

Pieni Merenneito -musikaali pohjautuu H.C. Anderseniin samannimiseen satuun (Den lille havfrue, 1837), mutta Disney-tuotanto on muokannut sitä omiin tarkoitusperiinsä ja karsinut tarinan traagisimmat elementit pois. Jäljellä on kuitenkin alkuperäisteoksen perimmäisimmät teemat eli erilaisuuden pelko ja omana itsenä olemisen tärkeys.

Merenneito Ariel on ihastunut ihmisiin ja haluaisi itsekin olla ihminen. Hän elää kuitenkin vankina omassa ruumiissaan, on puoleksi merenasukas ja puoliksi tyttö.
Teoksen tematiikka on erittäin ajakohtaista nykypäivänä ja Arielin taistelu saada elää oman näköistään elämää on suorassa yhteydessä identiteettipolitiikan kysymyksiin.

Kaupunginteatterin esitys on visuaalisesti järkyttävän hieno. Siis ihan super- ja hypersuperlatiivisen hieno. Näyttämö täytyy toinen toistaan värikkäämmistä hahmoista, lavasteista, valoista ja pyroefekteistä akrobatiaa unohtamatta.

Näyttämön ylivoimainen kuningatar on Sanna Saarijärven esittämä pahis Ursula. Kun aikuinen nainen goes strong muut jäävät väkisinkin vähän hänen varjoonsa. Mustekalamaisessa puvussaan Ursula hallitsee näyttämöä vastustamattomalla tavalla. Jos kaikki pahikset olisivat yhtä upeita kuin Ursula kuka enää haluaisi olla hyvis?

Esityksen väliajalla keskustelimme seuralaiseni kanssa esityksen kohdeyleisöstä. En ollut tullut ajatelleksi, että Pieni Merenneito olisi suunnattu erityisesti lapsille, vaikkakin on toki selvää, että Arielin tarina kiinnostaa pikkutyttöjä, jotka tuntevat hänet Disney-elokuvasta. Paikoin vaikuttikin hieman siltä, että esityksellä pyrittiin huumorin keinoin vetoamaan erityisesti juuri lapsikatsojiin ja saamaan heidät nauramaan, jossa ei tietenkään todellakaan ole mitää pahaa. Taisin vaan pari kertaa aivan turhaan aikuispettyä.

Kimallusta ja kujeilua. Ilotulitusta ja hauskoja eläimiä, joista erityisesti minuun vetosivat ankeriaat Liero ja Kiero lamppusilmineen. Noin ylipäänsäkin eläinhahmot oli toteutettu kekseliäästi ja taidokkaasti. Huomasinpa sellaisenkin seikan, että kesken esityksen päähäni pälkähti ajatus, että olisipa mahtavaa kävellä kalana näyttämöllä.

Erityismaininnan ansaitsee ehdottomasti myös Pärsky, jota esitti katsomassani esityksessä kohta 11 vuotta täyttävä Valo Eklund. Mikä meininki ja energia ja koomikon kyvyt. Pärskyn hupailu tuskin jätti yhtäkään sydäntä kylmäksi.

Ariel lauloi kuin enkeli, mutta väkisinkin hän jäi hieman Ursulan varjoon. Ei siksi, että Arielissa olisi ollut mitään vikaa, vaan siksi, että Ursula nyt vaan korjasi talteen esityksen jättipotin. Arielin ja prinssi Erikin (Matti Manninen) välillä kipinöi somasti ja Manninen oli saanut prinssiinsä nuoruuden ihanaa rusoista viattomuutta. Ei ihme, että hänet nähdessään Ariel sai rakkauden rytmihäiriöitä.

Kielellisesti esitys on sovitettu juuri tähän päivään koomisia puolia unohtamatta. Itse en olisi pannut pahaksi hieman traagisempiakaan kohtauksia, mutta ihan hullulta tuntuu tämän esityksen kohdalla valittaa yhtään mistään, sillä niin aseistariisuva komppania kaupunginteatterin näyttämöllä panee parastaan. On vähän mystiikkaa ja taikaakin. On kimallepölyä, jonka alla liikkuvat isot kysymykset oman paikan löytämisestä.

Läsnä on myös sukupolvien välinen taistelu. Arielin isä Triton (Mikko Vihma) haluaa pitää kiinni säännöistä ja tavoista, jotka ovat olleet vallalla vuosikymmeniä. Arielin tehtävänä taas on haastaa isänsä ja saada tämä näkemään, että raja pyrstöttömien ja pyrstöllisten välillä on keinotekoinen ja turha ja että rakkaus on paras aitojen kaataja.

Olisi oikein ja kohtuullista mainita joka ikinen henkilö, joka on ollut mukana tekemässä Pienestä Merenneidosta niin hienon musikaalin kuin mitä se on. Koska kuitenkin on mahdotonta mainita tässä jokaista erikseen laitan tähän linkin Helsingin kaupunginteatterin sivuille, joilla voi tutustua niin näyttelijöihin kuin muihinkin esityksen tekijöihin tarkemmin.

Pieni Merenneito on ruokaa korville ja silmille. Se on vitamiiniruiske syksyn koleutta, tuulia ja sadetta vastaan. Se on osoitus siitä, että musikaaligenre voi maassamme hyvin ja kiehtovasti.