Arvio: Pieni merenneito
Pieni merenneito
Kuten niin monella 90-luvun lapsella, on Disneyn Pienellä merenneidolla suuri paikka sydämessäni. Disneyn elokuvamusikaalit ovat vaikuttaneet suuresti siihen, että olen rakastunut musikaaleihin ja Pieni merenneito ei ole mikään poikkeus, vaikka en suureksi harmikseni sitä koskaan omistanutkaan VHS:llä. Lainasin kasetin kirjastosta aina kuin mahdollista ja harjasin Ariel -barbieni punaisia hiuksia toivoen omistavani itse samanlaiset. Seurasin teininä myös aktiivisesti näyttämöversion rantautumista Broadwaylle, koska noh seurasin silloin mitä tahansa Broadway uutisia. Kuuntelin musikaalin levytystä usein ja tapitin yhden bootleginkin läpi. Siksi Helsingin kaupunginteatterin produktion näkeminen oli minulle selviö, mutta samalla kuvittelin tietäväni, mikä minua odottaa. Olin väärässä.
Pieni merenneito on tarinana todella tärkeä. Jos joku väittää, että se kertoo vain teini-ihastuksesta ja miehen löytämisestä naisen päätehtävänä, ei katsoja ole ymmärtänyt tarinaa tai vain tahallaan typistänyt sen, koska ei itse satu pitämään siitä. Ariel kokee itsensä ulkopuoliseksi ja haaveilee elämästä maan päällä jo ennen kuin tapaa prinssi Erikin. Hänellä on suuri tarve löytää oikea kotinsa. Rakkaus ei siis ole hänen ainoa päämääränsä vaan pikemminkin passeli motivaattori. Sanoisin, että prinssi Erik on aivan yhtä fiksoitunut ajatukseen rakkaudesta kuin Ariel, joskin negatiivisessa mielessä. Tarinan opetus on se, että on ok tavoitella sitä mitä itse haluaa, vaikka muut yrittäisivätkin estää puhkeamistasi kukkaan. Arielin henkistä matkaa pelkäksi miehen perässä haihatteluksi kutsuvat syyllistyvät samaan kuin tarinan pahis Ursula: he vievät nuorelta naiselta hänen oman äänensä ja yrittää estää häntä kertomasta omaa tarinaansa. Kappale Maailma tuo (Part of Your World) kertoo kaiken, mitä tarvitsee tietää: ”maissa ei saa, ei alistaa, ei vähätellä tyttäriään / nuoret naiset, erilaiset, on jaloillaan.” Arielin jalat symbolisoivat siis kirjaimellisesti hänen nousuaan omille jaloilleen omassa elämässään. Juuri siksi Part of Your World on tärkeä kappale niin monelle, jotka ovat tunteneet itsensä ulkopuolisiksi. Itsekin murruin kyyneliin heti laulun alettua. Ei tule silti myöskään vähätellä rakkauden osuuden tärkeyttä. Kertomus rohkeudesta rakastaa toisten ennakkoluuloista huolimatta on tänä päivänä yhtä ajankohtainen kuin koskaan. Vaatii paljon enemmän rohkeutta rakastaa kuin vihata.
Mutta kaiken tämän musikaalin tarinasta tiesin jo etukäteen. Helsingin kaupunginteatteri tarjosi sille puitteet nousta aivan uusiin sfääreihin. Lavastus, puvustus ja ohjaus kaikki tukevat musikaalin maailmaa täydellisesti. Vedenalaiset kohtaukset todella tuntuvat vedenalaisilta. Melkein tuntui, että täytyisi pidätellä hengitystä. Aina kun ajattelin, että eiväthän ne tuota pysty lavalla toteuttamaan, tapahtui se niin saumattomasti, että toljotin yleisössä suu auki ihmeissäni teatterin taiasta. Kun Ariel ensimmäistä kertaa ui lavalla halusin huutaa ääneen, koska olin niin puulla päähän lyöty. Se oli aivan kuin hän olisi todella uinut. Se oli sellaista taikaa, jota en ole koskaan aikaisemmin nähnyt yhtään missään. Muutenkin merenalainen maailma oli todella huikeaa katsottavaa. Mereneläviä oli vaikka minkälaisia ja yritin epätoivoisesti ehtiä imeä itseeni kaikki pukujen ja liikkeiden yksityiskohdat. Eivät kohtaukset maan päälläkään kalvenneet merimaailmaan verrattuna vaan palatsikin näyttää ihan uskomattomalta puhumattakaan Arielin ikonisista vaaleanpunaisista juhlamekoista. Siirtymät synkkään Ursulan maailmaan ovat saumattomia ja jopa minulla aikuisella ihmisellä vähän puntti tutisi, kun Ursulan lonkerot uhkasivat satumaailmamme turvaa. Moni pienempi katsoja haki turvaa aikuisen kainalosta.
Piirretyn musiikki on jo klassikkoasemassa, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että musikaalia varten tehdyt uudet kappaleet ovat myös erinomaisia. Henkilökohtainen suosikkini on aina ollut Lääpällään (She’s in Love,) mutta Ääni soi (Her Voice) ja Jos voisin – kvartetti (If Only [Quartet]) ovat myös soineet iPodillani jo vuodesta 2008. Yhtä hyvin tai jopa paremmin ne soivat myös lavalla ja suomen kielellä. Yleensäkin käännös oli erinomainen ja pystyin sammuttamaan aivoni ”I see what you did there” -moodista, mikä on minun ammattialallani ihan järkyttävä voitto. Täytyy myös arvostaa niitä lukuisia sanaleikkejä kaloista ja merestä. Yksikään jo elokuvasta tutuista kappaleista ei myöskään tunnu lavaversiossa turhalta. Maailma tuo -kappaleen merkityksestä jo kirjoitinkin ja Oscar -palkittu Jää syvyyksiin (Under the Sea) on myös aivan omaa luokkaansa ja tarjoaa näyttämöversiossa mahtavan showstopper -hetken.
Pienen merenneidon musikaaliset ja visuaaliset puolet eivät kuitenkaan olisi mitään ilman Helsingin kaupunginteatterin loistavaa ammattilaisten kokoonpanoa. Jokainen nimettömästä rauskusta tarinan pääpariin on lumoavaa katsottavaa ja oma persoonansa. Erityisesti pidän siitä, että Arielin siskoilla on kaikilla oma roolinsa sisaruskatraassa ja he todella käyttäytyvät kuin siskot. Tuukka Leppänen Skuutti-lokkina hurmasi minut, vaikka olen aina pitänyt tätä hahmoa vähän ärsyttävänä (miksi sen lokin nimi oli elokuvaversiossa Joonas? Miten se tuli Scuttlesta?) Esityksen kiistaton päätähti on Sonja Pajunoja nimiroolissa. Hänen Arielinsa on täynnä toivoa ja iloa, mutta myös kiistämättömän voimakas.
Kokonaisuutena mielestäni Pieni merenneito on vielä parempi musikaali kuin elokuva. Juonta on muutettu näyttämöversioon jonkin verran, mutta ainoastaan hyvillä tavoilla. Tritonin vihaa ihmisiä kohtaan on selitetty, Ursulan pahuutta tuodaan esiin muillakin tavoilla kuin vain esittämällä hänet lihavana ja Arielista on tehty aktiivisempi toimija. Toivoisin, että kaikki lapset pääsisivät katsomaan tätä musikaalia. Tällaista taikaa jokainen tarvitsee elämäänsä. Uskon, että monta uutta musikaalifania syntyy joka esityksessä. Itse seurailin minun edessäni istuneita lapsia ja heidän innostuksensa ja ihmetyksensä kaikesta lavalla tapahtuvasta lämmitti kylmää sydäntäni vuosien tarpeiksi. Ei sillä, suosittelen Pientä merenneitoa myös kaikille nuorille ja aikuisille. Ei meistä kellään voi olla yliannostusta taiasta elämässämme. Olisi myös suuri virhe lähteä etsimään teatterielämystä ulkomailta, jos ei ole vielä nähnyt tätä teosta, koska en ole missään West Endillä tai Broawayllä nähnyt Pienen merenneidon kaltaista lumoavaa produktiota. Kiitos, kiitos, kiitos.