Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Pieni merenneito

Janica Vilen – Turun Seutusanomat – 9.9.2019

Jo paljon hehkutettu Pieni Merenneito on maineensa arvoinen

Helsingin Kaupunginteatteri pistää parastaan

TEATTERIARVIO. Helsingin Kaupunginteatterin Pieni merenneito on suurin Suomessa koskaan nähty musikaalituotanto. Näyttämö muuttuu mereksi kuin leikiten, musiikki on mahtavaa ja mahtipontista, laulajat osuvat jokaiseen nuottiin, tanssivat merenneidot lipuvat liikkeissään kuin kalat vedessä valtavien pyrstöjensä kera ja Ariel ui näyttämön yllä ilma-akrobatian keinoin uskomattoman kauniisti. Kaiken kruunaa taidokas nukketeatteri sekä vaikuttavat erikoistehosteet ja videoprojisoinnit.

H. C. Andersenin satuun ja Disney-elokuvaan perustuvassa tarinassa 16-vuotias merenneitoprinsessa Ariel haikailee ihmisten maailmaan ja rakastuu ihmisprinssiin. Hänen isänsä kuningas Triton taas vihaa ihmisiä, koska uskoo näiden olevan vastuussa puolisonsa kuolemasta. Ariel uhmaa isäänsä, vaihtaa valtakunnasta karkotetun Ursula-tätinsä avulla äänensä sääripariin ja alkaa havitella prinssi Erikin sydäntä. Ariel kamppailee siis kolmella tasolla: merenneitojen ja ihmisten erilaisten maailmojen välillä, suhteessa isäänsä sekä rakkaudessa unelmiensa prinssiin.

Kun näytelmä alkoi, 5-vuotias apukriitikkoni joutui kaksi kertaa varmistamaan, että onko tuossa nyt oikeasti vettä vai ei. Niin aito pinnanalainen satumaailma oli näyttämölle saatu luotua. Pyörivä monitasoinen näyttämö toi kerta toisensa jälkeen uskomattomammat lavasteet ja hahmot katsojia hämmästyttämään. Teatterissa tosiaan kaikki on mahdollista!

Omiin silmiini näyttävin kohtaus oli Erikin tippuminen laivasta, joka hajosi näyttämölle kuin silmänräpäyksessä samalla, kun Erik alkoi pudota kohti merenpohjaa. Ariel ehtii kuitenkin pelastamaan hänet ja pian katsojat saavat haukkoa henkeään Arielin uidessa prinssi kainalossaan kohti katossa olevaa meren pintaa.

Yleisössä oli selkeästi enemmän aikuisia kuin lapsia, mikä sinänsä oli harmi, sillä tämä musikaali menee heittämällä suomalaisen lastenteatterin kärkipäähän. 5-vuotiaalle Ursula oli vähän jo turhankin pelottava, mutta kouluikäisille näytelmä on varmasti parhaimmillaan. Toinen kohderyhmä on tietysti se porukka, joka rakastui Arieliin omassa lapsuudessaan. Meillä tuntuu nyt näppärästi olevan juuri oikean ikäisiä lapsia, joiden kanssa voi uudelleen innostua oman lapsuutensa sankareista.

Vuonna 1989 ilmestyneen elokuvaversion suosio perustui pitkälti Alan Menkenin sävellykseen. Elokuva voitti sekä parhaan alkuperäismusiikin että parhaan elokuvakappaleen Oscarit ja Golden Globet. Musikaaliadaptaatioon hän on säveltänyt leffahittien lisäksi kymmenkunta uutta laulua, jotka uppoavat kokonaisuuteen kuin veitsi voihin. Kaikki laulut on suomennettu uudelleen – jopa paremmin kuin elokuvassa. Uusien suomennosten myötä katsomossa tulee uppouduttua kuuntelemaan tarinaa erityisen tarkasti. Mahtoiko Ursula laulaa leffassa siitä, miten pisti kaikki siskonsa päiviltä yksi kerrallaan? En ainakaan muista, että olisi, mutta musikaalissa sekin tarina tuli kuultua.

Kaikki musikaalin laulajat ovat ilmiömäisiä. Sanna Saarijärvi on Ursulan roolissa niin kotonaan kuin näyttelijä voi olla. Omalle kohdalleni Arieliksi osui varanäyttelijä Sarah Nedergård, joka onnistui ilmeillään muistuttamaan hämmästyttävän hyvin 16-vuotiasta. Myös laulu kantoi ja sai ihon kananlihalle. Martti Manninen lunasti paikkansa unelmien prinssinä heti, kun pääsi kajauttamaan ensimmäisen soolonsa.

Alek Perez Lahtinen oli hauska ja söötti Pärskyn roolissaan. Mielelläni olisin nähnyt lapsia ja nuoria näyttämöllä enemmänkin. Pärsky olikin ainoa kala, jota näytteli ihminen. Muut kalat ja äyriäiset toteutettiin nukketeatterin keinoin. Kuningas Tritonin hovipalvelija Sebatianin nukettaja Tero Koponen onnistui työssään erinomaisesti. Vaikka hän itsekin oli näyttävässä asussa ja meikissä, hän onnistui kiinnittämään huomion koko ajan nukkeensa. Myös Ursulan ankeriaita Kieroa ja Lieroa liikuttaneet Paavo Kääriäinen ja Antti Timonen onnistuivat pelottavan hyvin luikertelussaan.

Näytelmän ohjaaja Samuel Harjanteelle hatunnosto onnistuneesta kokonaisuudesta, mutta suurin kiitos menee lavastuksesta vastanneelle Peter Ahlqvistille ja muulle lavastuksen väelle sekä näyttämötekniikalle, joiden ilmiömäinen työ herätti sadun eloon.