Arvio: Punaorvot
Avohaavojen äärellä
Punaorvot nostaa näyttämölle sisällissodan syyttömimmät uhrit.
Kaksi vuotta sitten vanhoja haavoja lääkittiin ja ommeltiin kiinni urakalla, kun Suomen sisällissodasta tuli kuluneeksi sata vuotta. Aihetta käsiteltiin näytelmissä ja romaaneissa, ja moni heräsi kysymään, kenen joukoissa omat esivanhemmat olivat seisseet.
Nyt on lasten vuoro. Lauri Maijalan ja Anneli Kannon näytelmä Punaorvot nostaa Helsingin Kaupunginteatterin pienelle näyttämölle verisen sodan syyttömimmät uhrit.
Alussa ryhmäkuvaan asettuu iloisesti hälisevä perhe. Vallankumous on oven takana ja työn orjuus olisi pian ohi. Me katsojatkin yhdymme tuttuun työväenlauluun.
Huonostihan siinä käy. Perheen isä ammutaan syyttömänä, äiti murenee oman syyllisyytensä alle ja neljä lasta jää heitteille.
Aihe on äärimmäisen rankka, mutta raakuuksiin ei juututa. Maijalan ohjaus etenee jouhevasti, näyttelijäntyö on taitavaa ja tarkkaa ja äänisuunnittelu, lavasteet ja puvut tarjoavat jatkuvasti yllätyksiä.
Vastoinkäymisten keskellä on myös valopilkkuja: naapurin Elli (lämmintä karismaa säteilevä Riitta Havukainen) on aina valmis auttamaan, vaikka hänenkin kohtalonsa on sydäntäsärkevä.
Punaorvot on eittämättä teatteritapaus. Perheen tuhoutuminen on tuskallista, mutta sen jäsenten sitkeydessä on ripaus toivoa.