Saavutettavuustyökalut

Pääkaupunkiseudun koronakoordinaatioryhmän päätöksellä kaikki esitystoimintamme on peruttu ma 23.11.2020 – pe 18.12.2020. Olemme yhteydessä lipun varanneisiin ja ostaneisiin asiakkaisiin, joten odotathan kärsivällisesti ohjeistustamme, kiitos! Lipunmyynti palvelee puhelimitse ma-pe 9-17.30. Lippumyymälämme Ensi linjalla on suljettu toistaiseksi.
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Punaorvot

Siskotuulikki Toijonen – Eläkeläinen – 15.10.2020

Vaiettua historiaa näyttämöllä

Kyyneliin asti liikuttava Punaorvot on tärkeä muistutus. ”Tämä esitys on niistä, joilta vietiin kaikki, ja joille ei annettu mitään”, toteaa ohjaaja Lauri Maijala.

Kirjailija Anneli Kannolla on erityinen kyky pureutua niin kirjoissaan kuin draamateksteissään historiallisiin tapahtumiin syvän emotionaalisesti faktoihin tukeutuen. Hänellä kuten ohjaaja Lauri Maijalallakin on myös selkeä tarve tuoda esiin historian vaiettuja, häpeää ja ahdistusta tuottavia asioita. Helsingin Kaupunginteatterin uutuusnäytelmässä Punaorvot heidän taiteellinen näkemyksensä ja yhteiskunnallinen sanomansa saa katsojan kyyneliin ja tiedostamaan yhden historiamme haavoista.

Punaorpojen kohtaloista kerrotaan näyttämöllä vavisuttavasti, jotta emme unohtaisi heihin kohdistuneita julmuuksia. Esityksen väkevä sanoma viiltää omaa aikaamme, muistuttaen pakolaislasten ahdingosta ja muista sotien ja katastrofien satuttamista orpolapista keskuudessamme. Kanto on antamissaan haastatteluissa rinnastanut aiheellisesti Isis-äidit ja punalesket.

KOM-teatterin Veriruusut-näytelmässä aiemmin yhteistyötä tehneet Kanto ja Maijala tähdensivät Ylen haastattelussa, että punaorpojen vaiettu ja unohdettu kohtalo oli aihe, joka valitsi heidät. Hyvä niin.

”Tämä esitys on niistä, joilta vietiin kaikki, ja joille ei annettu mitään. Niistä, jotka vaikenivat ja joista vaiettiin. Heistä, jotka unohtuivat ja sitten unohdettiin”, ohjaaja Lauri Maijala toteaa näytelmän käsiohjelmassa.

Vuoden 1918 sisällissota jätti jälkeensä arviolta jopa 25 000 orpoa tai puoliorpoa lasta. Suurin osa heistä oli punaisten puolelta.

Punaorpoja sijoitettiin Pohjanmaalle noin 1700, Savoon päätyi myös jonkin verran orpolapsia.

Valkoisille orvoille ja leskille maksettiin eläkettä. Punaisille annettiin köyhäinapua. Se edellytti lasten sijoittamisen ”hyviin”, valkoisia arvoja kannattaviin perheisiin ”huonojen työläisäitien” huomasta.

Helsingin kaupunginteatterista KOM-teatterin johtajaksi palaava Lauri Maijala järisyttää jälleen teatteritaiteellaan. Hän ei kuitenkaan vain julmistele tosiasioille vaan räväyttää esityksen suruntäyteisen, ahdistavan ensimmäisen näytöksen jälkeen toisella puoliajalla näyttämölle karnevaalin.

Karsimisen varaa ehjässä esityksessä ei juurikaan ole lukuun ottamatta toisen näytöksen aloittavaa, alkoholisoituneen Aarre-pojan aivan turhan pitkään jatkuvaa örvellystä ennen esiripun avautumista.

Esityksen riipaisevimman roolin tekee Ella Mettänen sisällissodan jälkeisten olosuhteiden kohtuuttomasti kolhimana, syvästi masentuneena äitinä. Ylipäätään roolitus on erittäin onnistunut.

Näytelmän alussa perheen isä surmataan asekätkennän vuoksi.

Puoliorvoiksi jäännet lapset, Aarre (Antti Autio) ja Lahja (Wenla Reimaluoto) koettavat huolehtia särkyneen perheen arjesta parhaansa mukaan, topakan naapurin rouvan Ellin (Riitta Havukainen) siipien suojassa.

Perhe hajoaa, kun Koteja Kodittomille Lapsille -yhdistyksen tunteettomat naiset riistävät 6-vuotiaan Ilonan, erinomaisesti pikkutyttöä esittävän Anna Böhmin sijoitettavaksi pohjanmaalaiseen kotiin valkopestäväksi punaisen perheen tahroista.

Äidin vastustelu ei auta. Se murretaan uhkaamalla köyhäinavun lopettamisella. Isosisko Lahja lähtee siskonsa mukaan, mutta heidät sijoitetaan eri perheisiin. Perheiden erilaisuus lisää esityksen kiinnostavuutta laajentaen näkökulmaa.

Lavastaja Janne Vasama on loihtinut puhuttelevat näyttämökuvat. Ensimmäisen näytöksen rähjäinen, romuinen kaaos särkyneine mallinukkeineen ja kallellaan kyhjöttävä kotitalo kuvaavat asioiden vääjäämätöntä vinoutumista ja särjettyä, loukattua ihmisyyttä. Kari Leppälän valaistus ja taustalla kumuavat sodan äänet alleviivaavat lohduttomuutta.

Toisella puoliajalla näyttämölle rävähtää karnevalistinen tunnelma ja loppua kohti yhä painajaismaisemmaksi yltyvä, surrealistinen esitys etenee vahvan symbolisesti.

Lauri Maijan ohjauksissa musiikki on aina tärkeässä roolissa. Punaorvoissa hänen musiikkidramaturgiansa kehtolaulusta työväenmusiikkiin ja valkoisten suosimaan musiikkiin toimii hyvin katsojien tunteisiin ja musiikillisiin muistikuviin vedoten.

Esityksen pelkistetty kipeänkaunis loppu, Alma-äidin laulama Suutarin emännän kehtolaulu vaientaa karnevaalin tuoden äidin tuskan ja häilyvän toivon paremmasta tulevaisuudesta ja viattomien lasten katseet maskeihin sonnustautuneiden katsojien iholle. Lauri Maijalan sanoin: ”Jotta voisimme kasvaa kansakuntana, meidän täytyy tietää, että myös Suomi on tehnyt historiassa kyseenalaisia tekoja”.