Arvio: Punaorvot
Punaorvot-näytelmä tuo ”punikkien pentujen” kohtalot koskettavasti esiin
Edellinen kertani teatterissa oli maaliskuun alussa. Olin pohtinut, että teatterikäynti ei ole korona-aikana aivan välttämätöntä, joten en ota riskiä. Kuitenkin moni tuttu kertoi teattereiden vakuuttavista turvajärjestelyistä ja ohjelmistossa olevista hienoista esityksistä, joten päätin uskaltautua katsomaan ylistetyn Punaorvot Helsingin Kaupunginteatteriin.
Teatterikäynti tuntui turvalliselta
Laitoimme mieheni kanssa maskit päälle jo teatterin ulkopuolella. Niin teki suurin osa muustakin yleisöstä. Punaorvot esitetään Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, jossa normaalisti istutaan melko tiiviisti. Nyt tyhjiä paikkoja oli jätetty seurueiden väliin eli käsittääkseni kukaan ei istunut tuntemattoman vieressä, vaan kaikilla oli tyhjä paikka ennen seuraavaa katsojaa. Tyhjälle paikalle saattoi laittaa päällysvaatteet, sillä ne sai poikkeuksellisesti ottaa katsomoon.
Henkilökunnalla oli kaikilla maski ja visiiri. Arvioimme, että katsojista noin 90 % oli maskit. Ilman maskeja oli sekä varsin iäkkäitä että nuoria katsojia. Kukaan ei köhinyt ja ainoa hetki, jota pidin hieman kyseenalaisena oli se, kun yleisöä innostettiin laulamaan yhdessä Kansainvälistä, mutta onneksi siinä ei edetty paljon ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa” -värssyä pidemmälle.
Kaikki toimi mielestäni erinomaisesti koronaturvallisuusmielessä. Yhden vinkin voisin antaa: ulko-oven luokse kannattaisi hankkia isompi roskis, sillä nykyinen alkoi lähtiessä jo pursuta maskeista.
Siirtykäämme sitten itse asiaan:
Punaorvot-näytelmän alkuasetelma
Punaorvot kertoo vuoden 1918 sisällissodan jälkeen jättämistä orvoista, joiden punaisten puolella ollut vanhempi tai vanhemmat olivat kuolleet joko taisteluissa tai vankileireillä. Punaorpoja arvellaan olleen jopa 25.000, mutta tarkkaa kirjanpitoa ei ole.
Sisällissota jätti orpoja myös valkoisten puolelle, mutta heitä arvioidaan olleen vain noin 1.000. He saivat valtiolta eläkettä, jota punaorvoille ei maksettu.
Sodan jälkeen monet punaisten puolella olleet perheet elivät köyhyydessä. Saadakseen köyhäinapua, heidän tuli olla todella kurjassa jamassa, käytännössä nähdä nälkää. Köyhäinavun ehtona oli myös se, että lapsi/lapset piti antaa sijoitukseen. Näin käy Punaorvot-näytelmässäkin.
Punaorvot-näytelmän ovat käsikirjoittaneet kirjailija Anneli Kanto ja ohjaaja Lauri Maijala yhdessä. Anneli Kanto on kirjoittanut kaksi romaania vuoden 1918 -tapahtumista, Veriruusut ja Lahtarit, jotka molemmat ovat siirtyneet myös näyttämölle. Kävin katsomassa Veriruusut KOM-teatterissä, joka oli myös Annelin ja Laurin yhteistyötä. Silloin keskiössä oli nuoret tehtaantytöt, jotka olivat liittyneet punakaartiin. Nyt kaksikko on tarttunut lasten kohtaloon ja erityisesti siihen, kuinka punaorpoja sijoitettiin ”oikeanlaisiin” eli isänmaallisiin ja kristittyihin perheisiin Pohjanmaalle.
Taustalla oli sekä vilpitöntä avuntarjontaa että ideologisia vaikuttimia. Noin 1.700 lasta sijoitettiin pohjanmaalaisiin taloihin, joissa oli lähtökohtaisesti vauraammat olot kuin lasten kodeissa (tai lastenkodeissa). Osalle kävi hyvin, heistä pidettiin huolta ja heitä rakastettiin kuin omia lapsia. Valitettavasti myös aivan karmeita kohtaloita oli. Punaorpoja pidettiin työorjina ja voi vain kuvitella, millä kaikilla tavoilla heitä hyväksikäytettiin. Osa palasi pian koteihinsa, osa jäi pohjalaisperheiden lapsiksi.
Punaorvot-näytelmässä seurataan helsinkiläisen Johanssonin perheen kohtaloa. Alussa on äiti, isä ja neljä lasta: Aarre, Lahja, Ilona ja pieni vauva, jolle suunnitellaan nimeksi Varma Voittoa. Perheelle ei käy hyvin, vaan tarina etenee hyvin synkkää latua.
Punaorvot-näytelmän toteutus
Lapset ovat usein melko vaiettu ryhmä sodasta kirjoitettaessa. Vuonna 2018 ilmestyi Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa, jossa sisällissodan seurauksia käsiteltiin lasten kannalta ja sitä lukiessani törmäsin ensimmäistä kertaa punaorpojen sijoittamiseen Pohjanmaalle.
Anneli Kanto ja Lauri Maijala olivat tarttuneet vaikuttavaan aiheeseen ja rajanneet sen hyvin tarkasti. Vaikka tarkastelu on vain yhden perheen kannalta, onnistuu tarina kattamaan monia inhimillisiä kohtaloita ja ulottuvuuksia.
Selväksi tulee lastenkotien ja viranomaisten rooli. Sijoitukset eivät aina olleet vapaaehtoisia huostaanottoja. Pohjanmaalta saattoi löytyä lämpöä tai sitten ei. Lapset joutuivat ottamaan rikkinäisten vanhempiensa roolin. Menetyksiä oli kaikilla. Vastapainona auttamista ja lämpöä löytyi, vähistäkin jaettiin. Köyhä perhekin puhalsi yhteiseen hiileen.
Olen ylistänyt Lauri Maijalan ohjausta Veriruusuissa, superhuikeassa Riistapolussa ja Humisevassa harjussa. Nyt hän on siirtymässä Helsingin Kaupunginteatterista takaisin KOM-teatteriin ja Punaorvot jää tämän pestin viimeiseksi ohjaustyöksi. Lauri Maijala on taitava ja tälläkin kertaa saa näyttelijöistä parasta irti. Koin silti, että joku taso jäi minulta saavuttamatta, vaikka Punaorpojen vahva viesti meni kyllä perille. En syttynyt kaikelle rekvisiitalle ja kimalteelle tässä yhteydessä, mutta onneksi ne eivät jyränneet inhimillisyyttä alleen.
Perheen äiti, jota esittää Ella Mettänen, oli todella uskottava henkisissä tuskissaan riutuvana leskenä. Tuska on niin suuri, että mistään ei jaksa ottaa kiinni. Äidin katse on tyhjä, kun maailma murenee ympäriltä. Rooli oli rakennettu hienovireisesti, kurjuudella ei mässäilty, vaan sen syvempi olemus tuli esille.
Tukea perheelle tarjoaa ihana Elli-naapuri, jolla hänelläkin on omat surunsa kannettavanaan. Hän ruokkii, tarjoaa katon pään päälle ja jaksaa elää mukana katsoen tulevaan. Oli mukava nähdä Riitta Havukainen viisaana Ellin roolissa.
Perheen poikaa esittävä Antti Autio lauloi maailman kauneimman, Lauri Maijalan sovittaman version Suutarin emännän kehtolaulusta, joka jäi korvamadoksi vielä kotimatkallekin, piupalipaupali. Kari Mattilan puheääntä voisi kuunnella vaikka koko illan, siitäkin huolimatta, että hänen esittämänsä pohjalaisisäntä on hirviö.
Muissa rooleissa Wenla Reimaluoto, Anna Böhm, Leena Rapola, Miika Laakso ja Marjut Toivanen tekevät laatutyötä.
Miina Sillanpään päivä
Aivan sattumalta teatterivierailumme päiväksi valikoitui 1.10. eli Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivä. Miina mainitaan pari kertaa näytelmässä, sillä hän ajoi ensimmäisenä suomalaisena naisministerinä äitien ja lasten oikeuksia sekä monia muita naisten etuja.
Näytelmän viimeinen kuvaelma oli hieno. Koko ensemble oli yhtä aikaa näyttämöllä mustissa asuissa ja enkelinsiivissä laulaen ja soittaen Piupalipaupalia, taustalla pienien lasten valokuvia, epäilemättä oikeita punaorpojen valokuvia. Näyttelijöiden välissä oli lapsinukkeja, joita voi kuvitella niiksi, jotka sijoitettiin Pohjanmaalle tai niiksi lapsiksi, jotka tänäkin päivänä jäävät orvoksi tai huolta vaille eri konfliktien tai vaikkapa koronan vuoksi.
Lähdimme kotiin vaikuttuneina. Teatterin taika oli jälleen tehnyt tehtävänsä. Olimme hetkeksi menneet toiseen aikakauteen. Näyttämöllä nähty surkeus ja suru oli koskettanut ja herättänyt ajattelemaan. Meidän pulmamme ovat niiden rinnalla pieniä.
Suosittelen lämpimästi muillekin Punaorpoja ja mainittakoon vielä, että meille jäi hyvin turvallinen olo teatterikäynnistämme.