Saavutettavuustyökalut

Turvallisesti teatteriin - katso ohjeistuksemme turvalliseen teatterikäyntiin täältä.
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Punaorvot

Pasi Puranen – Pessin ja Illusian luona -blogi – 3.9.2020

He olivat lapsia, eivät punaisia tai valkoisia. Helsingin Kaupunginteatterin Punaorvot koskettaa

Anneli Kannon ja Lauri Maijalan käsikirjoittama ja Maijalan ohjaama Punaorvot Helsingin Kaupunginteatterissa kertoo unohdetun ja riipaisevan tarinan punaorpojen kohtaloista vuoden 1918 sisällissodan jälkeisessä Suomessa. Maijalan tulkinta on pelkistetyn hiottu ja se vain lisää teoksen koskettavuutta. Sekä orpolasten että heidän punaisten puolella toimineiden vanhempiensa tarinat ovat riipaisevia, osin järkyttäviäkin. Saman tekijäkaksikon Veriruusut nähtiin KOM-teatterissa vuonna 2018.

Hienoa, että tämä esitys on saatu näyttämölle. Se kertoo Suomen historiasta vaiennettujen ja unohdettujen tarinaa. Se kertoo viattomien lasten kohtaloista, jotka on lopulta häpeän vuoksi unohdettu. Vai onko? Ovatko nekin yhä jossakin syvällä kansakunnan muistissa?

Sama menettelytapa erottaa lapset köyhistä vanhemmistaan, erottaa sisaret toisistaan ja sijoittaa lapset ”parempiin” perheisiin toistui näytelmän esittämällä tavalla myös itsenäisen Suomen ensimmäisen pakolaiskriisin hoidossa. Neuvosto-Venäjältä vuosina 1918-1922 tulleet Vienan ja Aunuksen karjalaiset perheet kokivat täsmälleen saman perheiden hajottamisen kuin punaorvot. Tätäkään tarinaa ei tunneta, sitäkään ei ole vielä kerrottu.

Punaorpojen keskiössä on Toisella linjalla asuva työläisperhe kaikkine unelmineen. Perheen isä (Miika Laakso) kuolee sisällissodan julmissa jälkiselvittelyissä ja äidille (Ella Mettänen) jää huollettavaksi poika (Antti Autio), kaksi tytärtä (Wenla Reimaluoto ja Anna Böhm) ja pieni vauva. Perhettä auttaa naapurin Elli (Riitta Havukainen) Elämä on niin köyhää, että nälkä ja puute korjaavat satoaan. Köyhäinavun vastineeksi on äidin luovuttava kahdesta nuorimmasta lapsestaan. Tytöt riistetään sijaiskoteihin Pohjanmaalle.

Tulkinta on koskettava ja kertoo ennen kaikkea Suomen historian unohdetuista tapahtumista, mutta tavoittaa muitakin tasoja. Perheen poika Aarre (Antti Autio) on 14-vuotias eli siten jo työikäinen ja saa näin jäädä äitinsä kanssa Helsinkiin. Aarre kohtaa Kaisaniemen puistossa Kansallisteatteriin Kullervoa katsomaan suuntaavan pariskunnan (Kari Mattila ja Leena Rapola). Rankan tapaamisen aikana Aarre toteaa, että toiset istuvat teatterissa ja toisilla ei ole varaa ruokkia vauvojaan. Näinhän se on. Nykypäivänäkin.

Maijalan tulkinnassa on paljon taitavia ohjauksellisia elementtejä, kokonaisuuden ollessa silti hallittu ja tiivis. Janne Vasaman lavastus on pelkistetyn kaunis ja värimaailmaltaan rikas, punaisen ja mustan hallitessa. Loppukohtauksen näyttämökuva, jossa näyttämön takaseinälle on kiinnitetty aitoja kuvia sisällissodan orpolapsista ensemblen esittäessä Suutarin emännän kehtolaulun jää totisesti mieleen.

Kari Leppäsen valosuunnittelu luo näyttämölle hienosti myös pimeyttä ja onnistuu jopa säikäyttämään, niin tehokas on lyhyen sisällissotakohtauksen lopussa oleva valotykkiefekti.

Ella Mettänen onnistuu tavoittamaan äidin hahmoon niin lastensa huoltajuudesta taistelevan päättäväisen äidin kuin syvän epätoivon tunteet. Mettäsen ilmaisu on pakotonta ja hän tavoittaa kohtausten vaatimat tunnetilat niin, että ne välittyvät katsomoon selväpiirteisesti ja taidokkaasti.

Wenla Reimaluoto tulkitsee perheen vanhimman tytön Lahjan roolin vahvan fyysisesti. Erityisesti toisella puoliajalla pohjalaisperheeseen pakkotyöhön sijoitettuna Reimaluoto löytää taidokkaita fyysisen ilmaisun nyansseja ilmaistessaan roolihenkilönsä epätoivoa ja ahdistusta. Perheen nuorin tyttö Ilona (Anna Böhm) on onnekas siinä mielessä, että hän sattuu pääsemään rakastavaan perheeseen. Punaorpojen kohtelu vaihtelinkin suuresti.

Antti Aution Aarre-poika on ristiriitainen hahmo. Toisaalta hän auttaa äitiään ja perhettään, mutta löytää itsensä myös vaikeuksista. Autio tuo tulkinnassaan hyvin esiin nuoren hädän ja reaktiot ympärillään vellovan yhteiskunnan käymistilaan ja räikeisiin epäkohtiin. Aution tulkinta on herkkä ja hyvin todentuntuinen kuvaus varhaisnuoren kipuilusta sisällissodan jälkimainingeissa. Aution lauluääni on jopa meditatiivisen hienoa kuultavaa.

Jokaisen Suomen historiasta kiinnostuneen kannattaa käydä katsomassa tämä vahvasti myös Helsingin ja Kallion paikalliseen historiaan kiinnyttävä näytelmä. Se on myös vahva muistutus siitä, miten teatteri on kiinni yhteiskunnassa ja siitä käytävässä keskustelussa. Punaorvot on myös muistutus fiktion voimasta. Siitä, miten äänen teatterissa voivat lopulta saada myös ne, joiden tarinat ovat virallisessa historiankirjoituksessa jääneet kertomatta.