Arvio: Silence
Tanssiteos Silence luo liikkeen musiikkia – arvio esityksestä Helsingin kaupunginteatterissa
Kinetic Orchestraa luotsaava nykytanssikoreografi Jarkko Mandelin on kutsuttu toistamiseen valmistamaan uusi tanssiteos Helsingin kaupunginteatteriin. Kinetic Orchestran, Helsinki Dance Companyn ja Tanssiteatteri Minimin yhteistyön mahdollisti Uudet klassikot -rahasto.
Ei huono ratkaisu, saattaisi eräs tunnettu tanssimaailman henkilö, itsekin Helsinki Dance Companya johtanut, sanoa. Omaa Kinetic Orchestraa luotsaava ja kansainvälisesti ahkerasti kouluttava nykytanssikoreografi Jarkko Mandelin on kutsuttu toistamiseen valmistamaan uusi tanssiteos Helsingin kaupunginteatteriin.
Vuonna 2021 ensi-iltansa saanut Gravity oli kahdeksalle Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran tanssijalle tehty teos. Keskellä koronavirusvuosia kritiikkini siitä alkoi näin: Gravity on kuin tuuli ja aurinko ja raikas sade tanssin puutteesta nääntyneelle sielulle. Tänä syksynä en ole kokenut tanssitaiteen puutetta, mutta Silence syöksyy sieluuni samalla intensiteetillä ja ilolla kuin Gravity.
Yhteistyö on voimaa monella tavalla. On kiinnostavaa nähdä Mandelinilta entistä suurempi työ, kun Helsinki Dance Company ja Kinetic Orchestra ovat saaneet rinnalleen vielä Tanssiteatteri Minimin. Kaksitoista tanssijaa mahtuu hienosti Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle, lähes yleisön keskelle. Jälkikäteen mietin, miten teos toimisi perinteisellä laatikkonäyttämöllä, yleisön sijoittuessa vain yhteen suuntaan.
Mandelin kuljettaa ryhmää jälleen monipuolisesti ja luontevasti, ei ole esittämissuuntaa, vaan koreografia toimii katsojan näkökulmasta mistä suunnasta tahansa. Mandelin luottaa tinkimättömästi liikkeeseen. Hänen akrobaattinen, laajasti liikkuva, lattiatasoa ja parityöskentelyä kekseliäästi hyödyntävä liikekielensä vaatii tanssijoilta yhteistyötä ja luottamusta toisiinsa. Eri ryhmistä tätä teosta varten koottu ryhmä toimii yhteen loistavasti.
Itseäni on myös ilahduttanut Mandelinin kyky tuoda teoksiinsa huumoria. Se on aina oivallisesti piilotettu liikkeeseen, ei koskaan päälleliimattua tai osoittelevaa. Silencessä tämä poikamainen kurittomuus pirskahtelee siellä ja täällä, päättyen yllättävään loppuun.
Silence koukuttaa ja houkuttaa näkemään teoksen myös uudelleen, sillä osa teokseen sisältyvistä sooloista ja duetoista ja niiden esittäjät vaihtuvat teoskohtaisesti. Tanssijat ovat itse koreografioineet nämä muuttuvat osat kohtauksiin liittyvien tehtävien ja laatumääreiden puitteissa. Osat arvotaan edellisenä päivänä – ei sentään yleisön edessä juuri ennen esitystä, kuten eräässä näkemässäni modernin tanssin uranuurtajan Merce Cunninghamin teoksessa!
Silencessa Mandelinin perusajatuksena on ollut orkesteri, joka soittaa liikettä, ja tavoitteena luoda visuaalista musiikkia. Ajatuksen toteutumisessa nähdään taas yhteistyön merkitys. Teoksen sävellyksestä ja äänisuunnittelusta vastaa Janne Hast, joka on työskennellyt pitkään Mandelinin kanssa. Tanssi ja musiikki hengittävät yhteen. Kun musiikki päättyy ja hiljaisuus alkaa, liike tuottaa äänen, mielikuvituksessa. Oivaltavaa ja onnistunutta!
Helsingin kaupunginteatterin syksyn esitykset ovat jo lähes loppuunmyytyjä. Marraskuussa Silence vierailee Tanssiteatteri Minimin kotikaupungissa Kuopiossa.
Jos jutun alussa viittasin 1980-luvulla Helsinki Dance Companyn tanssimestarina toimineeseen Jorma Uotiseen, tämän jutun loppuun sopii anekdootti vielä kauempaa suomalaisesta tanssihistoriasta. Tarinan mukaan suomalaisen baletin ensimmäinen joutsenkuningatar Mary Paischeff kommentoi vuonna 1962 sittemmin suomalaisen jazztanssin uranuurtajan Tamara Rasmussenin esitystä seuraavasti: ”Men Herregud, hon var ju en klassisk dansös en gång!”
Jarkko Mandelinin teoksia katsoessa jotain samanlaista saattaa – humoristisesti – käydä omassa mielessä. Onhan tämän nykytanssia, akrobatiaa sekä kamppailulajeja koreografioissaan sulavasti yhdistävän taiteilijan vankka tausta klassisessa baletissa.
Arvio Kulttuuritoimituksen sivuilla