Pirkko Schildt – Meriharakka.net blogi – 9.2.2018
En ole koskaan erityisesti välittänyt muumeista. Toki luin lapsena muutaman muumitarinan ja kummilasten ollessa pieniä muumeilta ei voinut välttyä television lastenohjelmissa. Mutta Tove Janssoniin ihmisenä, erityisesti hänen rakkautensa mereen ja saaristoon on aina viehättänyt minua. Erityisen läheisiä minulle ovat olleet Kesäkirja (Sommarboken) ja Haru, eräs saari (Anteckningar från en ö).
Lapsuuden kesät meren rannalla, jos ei nyt ihan ulkosaaristossa, niin saaristossa kuitenkin, ovat muokanneet maailmankuvaani siten, että kun Jessica Grabowskyn esittämä Sophia varovasti laskeutuu kalliolta mereen Lilla Teaternin näytelmässä Sommarboken olen yhtä hänen kanssaan ja laskeudun varovasti levän peittämiä kivisiä askelmia Airiston alkukesän kylmään veteen.
Kesä Klovharun saarella
Sommarboken näytelmä asettuu pienelle saarelle, sellaiselle kuin Klovharu, jossa kirjailija vietti kesänsä niin pitkään kuin pystyi. Saari on luotu siniselle näyttämölle, merelle, vanerilaatikoin, jotka toimivat erinomaisesti: kalliona, kivinä, luolana, telttana, metsänä. Lisätään vielä hiukan untuvia ja allitkin ovat mukana tarinassa!
Rakastettu Sommarboken kertoo Sophia-tytön, isän ja isoäidin kesästä, ehkä viimeisestä, Suomenlahden saarella. Isä on läsnä vain tarinassa, ei näyttämöllä, joten dialogi käydään Sophian (Jessica Grabowsky) ja isoäidin (Sue Lemström) välillä.
Kesä saarella koostuu pienistä episodeista: kuljetaan luonnossa, havainnoidaan lintuja ja kasveja, seikkaillaan luolassa tai kummitusmetsässä, käydään uimassa.
Ajatus isoäidin ehkä viimeisestä kesästä on välillä läsnä hiukan ahdistavanakin, mutta enimmäkseen kuitenkin vain osana elämää Sophian välillä kysyessä isoäidiltä ”Oletko muistanut ottaa Lupatroa?”
Reipas Sophia elää kesäänsä rohkeasti ja täysillä: ”Minä keksin pian jotain vaarallista ja sitten saan taas pelätä.” Yö teltassa on vähän pelottavaa, mutta pitäähän sitä silti kokeilla. Merimerkille ei saisi kiivetä, mutta hän kiipeää kuitenkin. Säännöt ovat isän asettamia ja niitä on niin Sophialle kuin isoäidillekin, mikä asettaa lapsen ja vanhuksen samalle viivalle. Samoin he myös huolehtivat toisistaan.
Isän ystävien vieraillessa saarella lapsen ja aikuisten maailmat poikkeavat hetkeksi toisistaan: Sophia ei pääse mukaan juhliin, mitä hän äänekkäästi protestoi. Mutta eipä särje Sophian päätäkään seuraavana aamuna.
Kesäisellä saarella, luonnon keskellä, elävälle lapselle luonto kaikki on rakasta hyönteisistä alkaen. Isoäiti saa lohduttaa Sophiaa pitkään onkimadon katkettua ja selittää, että madon kummatkin päät selviävät.
Saaressa asuvat tietävät myös, että sammaleen päälle ei saa astua: kahdesta kerrasta sammal vielä selviää, mutta jos sen päälle astu kolme kertaa niin se kuolee.
Enimmäkseen näytelmä pitää otteessaan – vain kummitusmetsässä katsojan ajatukset poistuvat hetkeksi saarelta.
Luonnon äänet näyttämöllä
Ainakin aluksi näyttämöllä oleva kolmas hahmo, äänisuunnittelija Hanna Mikander, häiritsee hiukan. Kesän hennoimpia ääniä toteutetaan näyttämöllä hienovaraisesti katsojalle näkyvällä tavalla, mutta kestää hetken ymmärtää, että hahmolla ei ole osaa tarinassa.
Jessica Grabowsky ja Sue Lemström toteuttavat molemmat roolinsa hienosti, mutta etenkin Jessican roolisuoritus nuorena tyttönä on todellinen: siirtymät ilosta itkuun ja pohdinnasta toimintaan tapahtuvat nopeasti.
Pidin myös näytelmän puvustuksesta: niin Sophien kuin isoäidin vaatteet ovat niin hienosti ajattomia, että voisin melkein kuvitella ne kaikki vaikka omaan vaatekaappiini!
Sommarboken suomeksi tekstitettynä
Osaamme molemmat ruotsia riittävän hyvin, jotta olisimme voineet seurata näytelmää ilman tekstitystäkin, mutta halusin kuitenkin kokeilla sitä. Tekstitys oli toteutettu puhelimeen asennettavalla pienellä sovelluksella (Thea) ja erityisesti tekstitykseen varatulla wifi-verkolla. Yksinkertaisessa sovelluksessa tekstit tulivat näkyviin puheminen tummataustaiselle näytölle muita häiritsemättä. Jonkun sanat joskus halusin tarkistaakin kuten vaikka, että ravinen on siis rotko. Sovellus ja siis tekstitys toimi hyvin koko esityksen ajan: vain kerran jouduin sulkemaan sen ja käynnistämään uudelleen, kun tekstit lakkasivat ”juoksemasta” normaalisti.
Puhenäytelmässä musiikin rooli ei ollut suuri, mutta ensimmäisen näytöksen lopussa Evert Tauben Sjösala valssi sopi hyvin tunnelmaan ja laittoi tapailemaan suomenkielisen toteutuksen sanoja: ”orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu”.
Jos haluat talven keskeltä hetkeksi kesään, lapsuutesi kesiin, niin käy katsomassa Sommarboken!