Arvio: Stalinin suloinen ruoska
Väkevää vääntöä vaaran vuosina
Teatteriin meno hirvittää hieman, jos odotettavissa on komedia. Tällä kertaa hirtehinen sellainen. Pahimmassa tapauksessa luvassa on liukastumisia banaaninkuoriin ja muuta pelleilyä ja ilveilyä.
Tällä kertaa pelko osoittautuu turhaksi. Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä esitettävä Stalinin suloinen ruoska nojaa vahvoihin roolisuosituksiin ja timanttiseen dialogiin. Tilanteiden kehittyminen ei ole ennakoitavissa, joten yllätysnaurut raikuvat useaan otteeseen.
Tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin hotelli Torniin vuonna 1944, kun valvontakomission johtaja Andrei Zdanov (mainio Sixten Lundberg) on joutunut vasten tahtoaan Helsinkiin komennukselle. Kyseinen kenraalieversti on Stalinin luotettu ja raudanlujaksi tiedetty mies.
Asioiden hoitaminen Suomen hallituksen ”fasistitolvanoiden”, Paasikiven (Pekka Huotari) ja takkiaan kääntelevän Kekkosen (Petja Lähde), kanssa raastaa sydänvaivoista kärsivän Zdanovin hermoja. Taustalla mustavalkoisella videolla jyrähtelee välillä Mannerheim (Joachim Wigelius).
Tunnelmaa väkevöitetään aika ajoin autenttisella kuvamateriaalilla, jossa Stalinin joukot marssivat suorissa riveissä ja panssarivaunut vyöryvät pommitettuun Berliiniin. Lavastus ja puvustus ansaitsevat myös kiitokset.
Ohjaaja Kari Heiskanen kuvailee kaupunginteatterin sivuilla näytelmää näin: ”Stalinin suloinen ruoska avaa jatkosodan jälkeistä aikaa, ’vaaran vuosia’, kuten niitä on kutsuttu, mutta tekee sen Neuvostoliiton näkökulmasta.
Osalla näyttelijöistä on kaksoisroolit.
Erinomaisesti homman hoitaa muun muassa Merja Larivaara Hertta Kuusisena ja neuvostoliittolaisena erillisosaston sihteerikkönä, joka kylvää hermostuneisuutta kirjaamalla asiat ylös Zdanovin kannalta epäedullisesti. Mitä, jos Stalin suuttuu?