Arvio: Sufflören
Helsingin Kaupunginteatterilla on käynnissä varsinainen monologisyksy. Taneli Mäkelä esiintyy Arena-näyttämöllä Ruotsin Mielensäpahoittajana, Heidi Herala pienellä näyttämöllä Everstinnana ja nyt tuoreimpana Joachim Wigelius Lilla Teaternissa kuiskaajana.
Wigeliuksen esittämän monologin nimi on ytimekkäästi Sufflören eli suomeksi Kuiskaaja. Näytelmä alkaa suorastaan herkullisesti, kun näyttämölle ei ilmestykään yhtään esiintyjää. Ensi-illassa hämmästys on käsinkosketeltavaa, kun katsojat vilkuilevat ympärilleen.
Lopulta näyttelijä Joachim Wigelius nousee eturivistä kuiskaajan paikalta lavalle. Hänellä on kerrottavanaan tarina teatterin näkymättömimmästä työntekijästä, joka parhaassa tapauksessa ei sano koko illan aikana sanaakaan.
Tarinaa kuljetetaan usealla eri tasolla kuin laadukkaassa henkilöhaastattelussa. Kuiskaaja kertoo lapsuudestaan, työstään ja teatterista laajemminkin. Näytelmän on käsikirjoittanut ruotsalainen näyttelijä Andreas T Olsson, joka teki näytelmän harjoitustyönään teatterikorkeakoulussa.
Se selittää repliikkejä, jotka suorastaan pursuavat intertekstuaalisia viittauksia moniin klassikkonäytelmiin Shakespearesta Molièreen ja Tšehoviin. Käsikirjoittajan tavoitteena tuntuu olleen todistaa se, kuinka laajasti tuntee klassikoita.
Kuiskaajan uran piinaavin näytelmä
Kuiskaaja kertoo tarinan yksinäisestä pojasta, joka rakasti kirjoja ja runoja. Hänellä oli kirjekaveri Tanskassa, joka kertoili Legolandista. Hän itse kirjoitti vastaukseksi analyysejä runoista.
Muutaman kirjeen jälkeen tanskalainen kaveri luovutti. Kuiskaaja ei siitä välittänyt, vaan jatkoi lukemista ja kirjoittamista.
Yksinäisestä pojasta tulee yksinäinen mies, joka pääsee töihin teatteriin kuiskaajaksi. Hän astelee paikalleen huomaamattomasti, kun kongi on kumahtanut viimeisen kerran kutsuen katsojia paikoilleen. Hän selaa jokaisessa näytöksessä käsikirjoituksen rivi riviltä läpi ja on näyttelijöiden tuki ja turva.
Kuiskaajaa näyttelevä Joachim Wigelius esittelee konkreettisesti kuiskaajan työtä tämän työkalujen avulla. Näytelmän rekvisiittana toimii nuottitelinettä muistuttava teline, jossa kuiskaaja pitää kansiotaan.
Lisäksi hän on rahdannut lavalle laatikkokaupalla paperia. Kuiskaajalle ei kelpaa Clas Ohlsonin kopiopaperi, joka rapisee, kun sivua kääntää. Siksi hän tilaa paperinsa Lontoosta, jossa valmistetaan laadukkaita arkkeja, joiden kääntämisestä ei tule ääntä.
Wigeliuksen harras papereiden selaus saa yleisössä aikaan naurua. Parhaimmat naurut Wigelius saa aikaan, kun hän selittää, mikä on kuiskaajan kannalta pahin näytelmä. Se on Molièren Tartuffe ja erityisesti näytelmän loppukohtaus, jossa oikeuden palvelija selittää tuomiotaan.
Roolihahmon monologi kestää niin tuskastuttavan kauan, että katsojat kääntävät katseensa kuiskaajaan. Kuinka monta sivua käsikirjoitusta on vielä jäljellä?
Viimeiset minuutit palkitsevat
Joachim Wigelius esittää roolinsa valtavan elävästi. Hän kirvoittaa ensimmäiset naurut juoksentelemalla näyttämöllä päättömästi, kun etsii kadonneita näyttelijöitä.
Hupaisia ovat myös kohtaukset, joissa Wigelius hyppää muiden teatterin henkilökunnan jäsenten saappaisiin. Yksi mies esittää parhaimmillaan neljää eri roolia yhtä aikaa.
Kuiskaaja itse on näissä tilanteissa sivustaseuraaja. Hän on saanut seurata, kuinka taiteilijat räiskyvät harjoituksissa ja loistavat lavalla. Näytelmän jännite syntyykin tämän asetelman ympärille. Kuiskaaja on niin näkymätön, että on helppo unohtaa, että häntä tarvitaan.
Näytelmän parhaat palat nähdään viimeisten viiden minuutin aikana. En paljasta loppua, mutta voin luvata, että viimeiset minuutit palkitsevat kärsivällisen katsojan.