Saavutettavuustyökalut

Arvio: Suomen hauskin mies

Liisa Talvitie – Apu-blogit, Liisan seikkailut – 3.11.2017

Naurulla viha voitetaan

Voiko sen selvemmin sanoa, kuin ohjaaja Heikki Kujanpää sanoo: ”Satiiri on yhteiskunnan mittari. Ahdistavissakin olosuhteissa mikä tahansa yhteisö selviää, kun se osaa käsitellä asioitaan huumorin keinoin. Minkä tahansa lopun lähestyessä, huumori kuolee viimeisenä.”

Sen Kujanpää ja Mikko Reitala osoittavat mahdolliseksi hienossa, hirtehisessä ja traagisessa uutuusnäytelmässään Suomen hauskin mies, jonka kantaesitys nähdään nyt Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Sen tausta-aineistona on faktaa. Iso-Mjölön vankileiri Helsingin edustalla oli kesällä 1918 täynnä nälkäänäkeviä, monia tauteja sairastavia punavankeja. Mielivaltaiset teloitukset olivat jokapäiväisiä tapahtumia, ja valkoisten puolella taistelleet leirin valkoiset johtajat eivät tunteneet armoa. Leirillä oli alkuvaiheessa myös saksalaisia vartijoita, jotka suhtautuivat vankeihin vailla kansaa kahtia jakanutta tunnekuohua.

Leirille tuodaan työväenteatterin johtaja, jota syytetään helsinkiläisen kirkkoherran murhasta. Toivo Parikka on fiktiivinen henkilö, mutta hänen esikuvansa on todellinen. Hän on sekoitus näyttelijä Jalmari Parikkaa (joka muun muassa näytteli Tapio Rautavaaran kanssa Villi Pohjola -elokuvassa vuonna 1955 ja oli arvostettu Moliere-tulkitsija) ja näyttelijä Aarne Orjatsaloa, näyttelijä Jotaarkka Pennasen isoisää.

Näytelmän Toivo Parikka ja hänen näyttelijätoverinsa voivat välttyä kuolemantuomiolta, mikäli he valmistavat parissa viikossa huvinäytelmän saarelle saapuville vieraille, valtionhoitaja P.E. Svinhufvudille ja saksalaiselle kenraalimajuri von der Goltzille.

Ehdotus on mieletön, mutta se toteutetaan. Pääroolia näyttelevä Martti Suosalo pistää peliin kaiken, näyttelijäntaitonsa, liikunnallisuutensa ja musikaalisuutensa. Hänen säveltämänsä ja sanoittamansa Housutahra-kupletti on kuin parasta Repe Helismaata ja tietenkin paljon rienaavampi ja tilanteeseen nähden repivän poliittinen. Kun tarinaan lisätään vielä torvisoittokunta, on tunnelma katsomossa haltioitunut.

”Naurattaako? Naurakaa, sillä kuolleet eivät naura”, Parikka-Suosalo komentaa katsomoa. Kyllä naurattaa, mutta myös liikuttaa. Suosalolla on aiheeseen henkilökohtainen ote, sillä hänen isoisänsä tunsi näyttelijä Jalmari Parikan.

Näytelmän miehitys on napakymppi. Rauno Ahonenleirin lähes sadistisena johtajana, Vappu Nalbantogluleirin johtajan aluksi tiukan aatteellisena vaimona… Heikki Ranta jääkäriluutnanttina, Petrus Kähkönen sorvarina, Pekka Huotari ja Risto Kaskilahti näyttelijöinä, Jari Pehkonen iltanäyttelijänä, Heikki Sankari vartijana…

Lavastus on Pekka Korpiniityn suunnittelema, ja se toimii paremmin kuin mikään pienen näyttämön lavasteista pitkään aikaan.

Viha voitetaan naurulla, myös vihanpito. Heikki Kujanpäätä edelleen vapaasti siteeraten: ”Teatteri on vahvin vastamyrkky ahdistukseen. Teatteritoiminta aloitettiin heti sisällissodan jälkeen ja osittain sen vielä kestäessä. Näytelmiä tehtiin jopa vankileireillä…”