Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Tahto

– Aina eturivissä – 31.1.2019

Aino-Kaisa Saarinen. Meidän koko kansan Aikku. Maailmanmestari. 15 arvokisamitalia. Eniten maastohiihdon maailmancupin osakilpailuita kiertänyt urheilija maailmassa. Hänen maajoukkuetasolla parikymmentä vuotta kestäneeseen uraansa on mahtunut, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti, useampikin ylä- ja alamäki.

Mikään sana tuskin kuvaa paremmin tätä näytelmää kuin Tahto. Meille tehdään selväksi, että Aino-Kaisa (Sanna-June Hyde) ei välttämättä ollut se kaikkein lahjakkain urheilija tai fyysisiltä ominaisuuksiltaan ideaalinen hiihtäjä. Mutta hän halusi olla paras. Hän oli valmis tekemään aivan kaiken sen eteen. Tekemään jokaisen tarvittavan uhrauksen. Moni urheilija puheen tasolla sanoo näin tekevänsä, mutta Aino-Kaisa oli siihen valmis oikeasti. Ollakseen maailman huippu, pitää ollakin riittävän itsekäs ja ottaa itselleen sen mikä kuuluu ja mitä tarvitsee. Harmaat hiirulaiset eivät pärjää ja heitä ei huomioida.

Mutta mitä kovemmin tahtoo, sitä tuskallisempia ovat myös pettymykset. Ehkä siksi hurjan tahdon ja päättäväisyyden lisäksi Aino-Kaisalla oli myös toinen puoli. Hän oli jatkuvasti epävarma omasta tekemisestään. Itseluottamus sahasi ylös ja alas. Valmentajan (Rauno Ahonen) puhelin soi taukoamatta Aino-Kaisan hakiessa ohjeita ja tukea tekemiselleen. Sanna-Jude Hyde luo lavalla hienosti esiin Aino-Kaisan eri puolet.

Virpi Kuitunen (Linda Zilliacus) kultaisessa hiihtoasussaan, kuvattiin hahmoksi, jolle kaikki näytti olevan helppoa. On varmaan epäterve tilanne joutua jakamaan harjoitus- ja kisareissuilla jopa hotellihuone ihmisen kanssa, joka samaan aikaan oli sekä ystävä että pahin kilpakumppani. Luontainen jännite heidän välillään oli olemassa ja tunteissa myllää niin kannustus kun kateuskin.

Yllättävin hahmo näytelmässä on takavuosien tennistähti Andre Agassi (Santeri Kinnunen). Unenomaisissa jaksoissa hän tuntui olevan Aino-Kaisalle jonkinlainen muusa/mentori/demoni. Kun en ole lukenut Pekka Holopaisen kirjaa, johon näytelmä tukeutuu, niin en päässyt oikein kiinni, onko Agassi oikeasti ollut jonkinlainen esikuva Aino-Kaisan historiassa vai onko hänet kehitetty lavalle vain vertauskuvalliseksi toteemieläimeksi.

Olen itse fanaattinen penkkiurheilija ja katsoisin varmaan vaikka maalin kuivumista, jos siitä kilpailtaisiin. Minulle helppo tapa tehdä tällaisesta näytelmästä tunteikkaampi olisi ollut kerrata Aino-Kaisan uran huippukohtia ja näyttää niitä vaikka videoscreenillä tai muuten dramatisoidusti. Olisin ollut ihan tippa linssissä ja nostalgian pauloissa. Vaikka toki uran kohokohtia sivuttiin, näytelmässä paneuduttiin kuitenkin ihmiseen urheilusuoritusten takana. Ja tämä oli aivan oikea ratkaisu. Kaikki urheilun huippuhetket me voimme käydä elämässä uudelleen vaikka Youtuben kautta, mutta sieltä emme voi nähdä kuinka Saaristen perheessä kaikesta kilpailtiin jo pienestä pitäen. Marjanpoiminnasta kiisselinsyöntiin. Taloa juostiin ympäri isän (Risto Kaskilahti) ottaessa aikaa ja äidin (Leena Rapola) kannustaessa. Kaksoissisko (Vappu Nalbantoglu) oli kaikessa luontainen kirittäjä, kilpakumppani ja tukija. Jo vauvakuvassa siskoksilla oli puusukset vierellään ja näytelmässä kysytäänkin valitsiko Aino-Kaisa hiihdon vai hiihto Aino-Kaisan. Avopuoliso Tom (Tatu Mönttinen / Mikko Virtanen) tuo arkeen rakkautta ja tasapainoa.

Etukäteen hieman pohdiskelin, kuinka Aino-Kaisa Saarisesta saadaan näytelmä aikaiseksi ja mikä näkökulma siihen valitaan, sillä urheilusta ja urheilijoista sellaisia ei kuitenkaan ihan jonoksi asti ole. Lopputulos on sekä taiteellinen että henkilöhahmoa avaava. Käsikirjoittaja Aina Bergroth ja ohjaaja Sini Pesonen ovat löytäneet hyvän tasapainon historiaa, urheilua ja ihmistä esitykseen.

Jos hiihto ei oikeassa elämässä nappaa, niin onneksi tämän katsominen ei vaadi urheiluhulluutta.