Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Tahto

Anna Paju – Kansan Uutiset – 1.2.2019

Aino-Kaisa Saarisesta kertova Tahto on täydellinen sankaritarina.

 

Sankarina sitkeä Aikku

”Minä olen Aino-Kaisa Saarinen.” Tällä lauseella hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen, se aito
ja oikea, kertoo tsempanneensa itseään silloin kun voimat olivat jo loppuneet, mutta maaliin oli jaksettava. Yksinkertainen lause esityksen aloittavalla videolla on ihmeen
pysäyttävä. Etukäteen vitsailen meneväni epämukavuusalueelle; katsomaan hiihdosta kertovaa näytelmää. Ja kyllähän Tahto hiihtämisestä kertoo, mutta paljon muustakin.
Saarisen vaiheet tempaavat mukaansa myös kaltaiseni ihmisen vailla minkäänlaista urheilu- tai edes penkkiurheilutaustaa. Tajuan vasta esityksen jälkeen, mikä on tehnyt katsomiskokemuksesta erityisen erityisen. Kuinka raikasta ja vapauttavaa on seurata sinnikkäästi eteenpäin pyrkivän naisen tarinaa! Kertauksena muillekin epäurheilullisille: Aino-Kaisa Saarinen on maastohiihdon moninkertainen maailmanmestari ja olympiamitalisti. Myös Saarisen kaksoissisar Maija (näytelmässä nimeltään Sisko) on menestynyt hiihtäjä. Saarisen tarina nousuineen ja laskuineen sopii näyttämölle täydellisesti. Se naurattaa, liikuttaa ja ihmetyttää.

Voittajan on keskityttävä omaan napaansa

Huippu-urheilun maailma on absurdi. 20. sija olympialaisissa on hirvittävä epäonnistuminen, vaikka kyseessä on yhtä kaikki huippusuoritus. Mutta urheilussa ei jaeta
lohdutuspalkintoja. Jo vauvakuvassa Saarinen ja hänen kaksoissisarensa
makaavat vierekkäin pienet puusukset käsissään. Valitsiko Aino-Kaisa hiihdon vai hiihto hänet? Saarisen perheessä poimitaan marjoja kilpaa, hiihdetään kilpaa ja juostaan jatkuvasti kilpaa talon ympäri. Eikä lapsia ole tapana kehua. Kaikessa on perin suomalainen ja tunnistettava klangi.
Tahto kysyy kiinnostavalla, koskettavalla ja viihdyttävällä tavalla: mitä vaatii tulla parhaaksi? Kuinka ”runttaustyylillä” sivakoidaan ykköseksi, vaikka kilpasiskoilla
on paremmat vipuvarret luonnostaan? Uhrauksia, kiukuttelua ja itsekkyyttä se vaatii, mutta
myös iloa ja flow-tilaa, jossa kipu ei enää tunnu. Ja tahtoa. Aino-Kaisa, Aikku, on läheisiään kohtaan kamala. Ei tosin yhtään sen itsekkäämpi kuin esimerkiksi lukuisat
miessankarit suomalaisissa elämäkertaelokuvissa.

Urheilullinen toteutus

Sanna-June Hyde on kertonut valmistautuneensa Aikun rooliinsa muun muassa hiihtämällä paljon. Se myös näkyy. Energinen roolityö käy varmasti urheilusuorituksesta.
Hyden Aikku on sitkeä ja itsepäinen ja välillä sietämätön. Silti hän saa yleisön puolelleen ensihetkistä lähtien. Aikku on oikkuineen myös herkkä ja haavoittuva, erityisesti suhteessaan pahimpaan ja rakkaimpaan kilpakumppaniinsa Virpi Kuituseen (Linda Zilliacus). Yhteinen valmentaja (Rauno Ahonen) lisää jännitteitä naisten suhteeseen. Aino-Kaisan isää näyttelee Risto Kaskilahti, äitiä Leena Rapola ja kaksoissisarta Vappu Nalbantoglu. Arjen turvaa puoliso Tom (Mikko Virtanen/Tatu Mönttinen). Näytelmän keskeiset käänteet pohjautuvat Saarisen elämään, mutta välillä tempaudutaan unen ja mielikuvituksen maailmaan tapaamaan tennistähti Andre Agassia (Santeri Kinnunen).
Jyrki Karttusen koreografia tuo muutenkin urheilulliseen esitykseen lisää kekseliästä liikettä. Tinja Salmi on luonut Aikun tarinalle kauniit sinivalkoiset puitteet (lavastus, pukusuunnittelu ja videosuunnittelu). Aino-Kaisa Saarinen ei itse päässyt paikalle ensiiltaan, mutta loppukiitoksissa Sanna-Jude Hyde luki yleisölle tämän lähettämän tekstiviestin. Saarinen harmitteli, mutta totesi, kuin kiteytyksenä kaikelle näkemällemme: elämässä ei voi saada kaikkea. Mutta ainakin Saarisen tarina sai arvoisensa näyttä-
mötoteutuksen.