Arvio: Tahto
Uutuusnäytelmä Aino-Kaisa Saarisesta kiteyttää äärimmäisen osuvasti suomalaisen havuja perkele -asenteen
Aino-Kaisa Saarisella on ehkä lyhyet vipuvarret, mutta sitäkin enemmän runttausasennetta.
Miten suuri etuoikeus keskinkertaisuus voi toisinaan olla!
Tämä ajatus pyrkii päällimmäisenä mieleen Helsingin kaupunginteatterin Tahto-näytelmän ensi-illan jälkeen. MM-hiihtäjä Aino-Kaisa Saarisen elämästä kertova Tahto on nimittäin tarina siitä, miten hupaisaa ja kipeää on pyrkiä olemaan jotakin erityislaatuista.
Mitä kovemmin tahtoo, sitä raskaammin pettymyksetkin kirpaisevat.
Itse näytelmä on kaikkea muuta kuin keskinkertainen. On taito olla samalla sekä kepeä, hauska että sydämeenkäyvä, ja siinä Tahto – ja erityisesti pääroolia näyttelevä Sanna-June Hyde – onnistuu.
Maailman on täynnä tarinoita suurmiehistä, joita koko lähipiiri passaa matkalla menestykseen. Pieni katsaus arkielämään kertoo, että samanlaisia löytyy toki meistä naisistakin. Siksi on virkistävää, että tällä kertaa näytelmän sietämättömän itsekäs uralleen omistautuja on nainen. Aikku on yhtä aikaa raivostuttava ja äärettömän samaistuttava. Pompottava runttaaja ja oman riittämättömyytensä kanssa kipuileva herkkis.
Yksi näytelmän keskeisistä teemoista on naisten välinen solidaarisuus kaikkine vivahteineen. Etualalle nousee Aikun ja Virpi Kuitusen (ihanan eteerinen Linda Zilliacus) kipeä sikermä ystävyyttä, veristä kilpakumppanuutta ja kateutta. Sama valmentaja ja sama maali, mutta Aikku aina vähän perässähiihtäjänä.
Aino-Kaisa Saarisen elämän käännekohdat ovat hyvin suuren yleisön tiedossa reilu vuosi sitten ilmestyneen Tahto-elämäkerran ansiosta. Aina Bergrothin kirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama uutuusnäytelmä ei tarjoile mitään uutta yllätystä tuttuun tarinaan, mutta ei sen tarvitsekaan.
Näytelmän suurinta antia on, että katsoja pääsee Aikun mukana tuntemaan omat ja muiden odotukset, voiton huuman ja sen jatkuvan riittämättömyyden. Nauramaan asioille, jotka omassa elämässä tuntuvat välillä liian kipeiltä.
Jäin pohtimaan, mikä on sitten onnistumisen mittari elämässä. Se perinteinenkö, että yrittää ja antaa kaikkensa, havuja perkele! Vaiko se, että on sinut oman keskinkertaisuutensa kanssa? Varmaankin joku hybridi näistä.
Tahdon viesti on, että pettymys on vääjäämätön osa elämää. Ja jos harmittaa, aina voi lähteä lenkille.
Jonkinlaisena dramaturgian huipennuksena voidaan pitää sitä, että Aikku ei itse päässyt paikalle Tahdon ensi-iltaan työkiireiden takia. Hän lähetti kuitenkin tekstarin nimiosaa näyttelevälle Sanna-Jude Hydelle:
Elämässä ei voi saada kaikkea.