Arvio: Tahto
Kimalteleva kuningatar
Hartioiden pyöräytys. Urheilija valmistautuu. Voimalause on yksinkertainen: ”Minä olen Aino-Kaisa Saarinen.”
Sini Pesosen ohjaama ja Aina Bergrothin käsikirjoittama Tahto käsittelee hiihtäjän kasvun kilpaurheilijaksi paineiden ristiaallokossa. Menestys vaatii tahtoa, itsekkyyttä ja oman pään voittamista.
Sanna-June Hyden tulkitseman Aino-Kaisa Saarisen silmät tuikkivat kunnes on aika kilpailla. Silloin hän on pysäyttämätön. Urheilijalla on kuitenkin myös toinen puoli. Ennen suoritusta hän on epävarma ja avuton.
Lähipiiri elää tiiviisti taustajoukkoina: vanhemmat (Leena Rapiola ja Risto Kaskilahti) rakastuttavat urheilijan kilpailuun, aviomies (Mikko Virtanen / Tatu Mönttinen) joustaa perhe-elämässä ja kaksoissisar (Vappu Nalbantoglu) on kirittänyt lapsuudesta asti.
Paineet ovat kovat. Vertailu kohdistuu jatkuvasti kilpasisko Virpi Kuituseen (Linda Zilliacus). Kilpailla täytyy myös yhteisen valmentajan (Rauno Ahonen) huomiosta. Esiin pujahtaa Andre Agassi (Santeri Kinnunen) kyseenalaistamaan urheilijan uhrauksia.
Hiihto on kansallisesti merkittävä, suomalaisuutta koskettava asia. Median läsnäoloa esitetään hienosti Tinja Salmen videosuunnittelun avulla. Myös myötähävettävät doping-käryn muistot esitetään hersyvästi.
Esityksen koreografia on säpäkkä ja kulmikas. Se sopii show-henkisiin asuihin ja esityksen kimaltelevaan tyyliin. Urheilijasta kertovaksi esitykseksi on erikoista, miten piiloon hiki, lika ja fyysisyys jäävät. Urheilijan varsinainen työ ja adrenaliini ovat poissa. Painopiste on ihmissuhteissa ja kilpailemisen uusliberalistisessa järjettömyydessä.
Ajoittain esitys onnistuu nostamaan kilpailuhetkeen liittyvän jännityksen ja flow-tilan euforian. Aleksi Sauran äänimaisema on vahva ja jyrisee hyvin. Voiton koskettavalla hetkellä yleisökin ymmärtää, mistä urheilijan elämässä on kyse.