Saavutettavuustyökalut

Arvio: Tatu ja Patu Helsingissä

Matti Saarela – Kielipuolen päiväkirja – 6.10.2021

Helsingin kaupunginteatterin Tatu ja Patu oli visuaalista ilotulitusta – näyttämökuvat tavoittivat kuvakirjojen humoristisen hengen – tarina vietiin läpi näyttämölle hurjalla energialla

Helsingin kaupunginteatterissa osataan näyttävän musiikkiteatterin tekeminen. Tatu ja Patu Helsingissä on tätä lajia. Se on tehty maailman vaativimmalle yleisölle ja sen vuoksi näyttämölle oli tiistaina pyritty kattamaan parasta, mitä lajityypin Suomen mestareiden ideahautomoista ja luovuusmyllyistä irti lähtee.

Aikuisena katsojana minua viehätti esityksen upea ylöspano. Näyttämökuviin oli pakattu pyörryttävä määrä yksityiskohtia suuren suurista pienen pieniin. Runsaus teki näytelmän visuaalisesta keronnasta kerroksellista. Näyttämölle avautuneet Helsingin kaupungin katunäkymät olivat sekä tuttuja että ihanan outoja.

Eri-ikäiset katsojat löytävät tästä runsaudesta omat kohokohtansa. Voi toki olla, että näyttämön katosta riippuvat, valtavankokoiset lavastuselementit, usein vielä tummin sävyin valaistuina, saattoivat tuntua aivan pienimmistä katsojista hieman pelottavilta. Minua naurattivat yhä uudestaan Nuutti Koskisen lavasteisiin projisoimat katumainoksia parodioivat pilailuversiot.

Lavastaja Markus Tsokkisen ja kumppaneiden skenografia tavoitti hienosti sen maailman, johon Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu – kirjojen viehätys perustuu. Havukaisen ja Toivosen piirrosten ainutlaatuista ilmettä on tietenkin mahdoton toistaa näyttämöllä, mutta näytelmän esille pano tavoitti sen tuttuudesta ja outoudesta syntyvän kuvallisen huumorin, jota näiden kahden graafikon kuvakirjoissa viljellään.

Tatu ja Patu Helsingissä perustuu Havukaisen ja Toivasen samannimiseen kuvakirjaan. Minun Tatu ja Patu -asiantuntijanani katsomossa toiminut seitsenvuotias myös tunnisti heti näytelmän ja kirjan yhteyden, vaikka kirjan tarina on teatteria varten muokattu lähes uuteen uskoon.

Sovitus on syntynyt Havukaisen, Toivosen ja Sami Rannilan yhteistyönä. Alkuperäiseen tarinaan on lisätty koululaisvitseillä maustettua dialogia pieru ja kakkahuumoriakaan unohtamatta. Mukaan on otettu myös syventäviä, kaupunkielämän varjoisia puolia kuvaavia elementtejä.

Outolasta, siis jostain Kehä kolmosen ulkopuolelta Helsinkiin tulleet Tatu ja Patu ihailevat Helsingissä asuvaa serkkuaan, raitiovaununkuljettaja Joria hyperkyberliikennemiehenä, joka osaa lentää ja pystyy nostamaan raitiovaunun maasta vaikka yhdellä kädellä. Jatkossa paljastetaan Jorin elämästä myös se puoli, että hän monen muun kaupunkilaisen tavoin kärsii yksinäisyydestä.

Muuten Tatussa ja Patussa ei juuri ollut suvantopaikkoja. Näyttämön tapahtumat etenivät hurjalla energialla niin sanotusti kaasu pohjassa alusta loppuun. Rannilan ohjauksesta ja Marjo Kuuselan koreografiasta syntyi Kari Mäkirannan säveltämän musiikin tahdittamana kokonaisuus, jossa oli imua. Esityksen laulujen sanat olivat hauskoja ja tarttuvia.

Kuuselan koreografian hauska liikekieli ja Elina Kolehmaisen mielikuvitusta ruokkivat esiintymispuvut olivat yhdessä toimiva kokonaisuus. Mielikuvat Helsingin tunnetuimpien veistosten patsastanssista naurattavat vieläkin.

Jotakin esityksen laadusta kertoo se, miten ainakin tällä kertaa suuren näyttämön katsomon kansoittanut monisatapäinen lapsiyleisö tempautui mukaan esitykseen. Katsomosta ei kuulunut kertaakaan levottomuudesta tai pitkästymisestä kertovia ääniä. Katsomon vallannutta tunnetilaa kuvaa hyvin myös se välittömyys, jolla me kaikki tempauduimme mukaan Patun (Paavo Kääriäisen) johtamaan yhteiseen ratikkatanssiin.

Musiikkiteatterin tekeminen on varmaan kovin haaste, mihin ensemble voi tarttua. Katsojalta tämä puoli jää helposti pimentoon, koska onnistunut produktio tempaisee katsojan mukaansa karvoineen päivineen. Esityksen vietäväksi voi heittäytyä pelkällä tunteella ja näin pitääkin olla.

Näyttelijälle teatteri, jossa sarjakuvamaisen hahmon karaktääri pitää luoda pelkän fyysisen esittämisen kautta, roolin luominen voi olla ja on vaikea tehtävä. Youtubesta löytyy Helsingin kaupunginteatterin video, jossa Kääriäinen avaa ajatuksiaan Tatun ja Patun rooleista. Samalla videolla myös lastenteatterin ohjaajana mainetta niittänyt Rannila kertoo, mistä näytelmässä on hänen näkövinkkelistään kysymys.

Koronaepidemian takia Tatun ja Patun ensi-ilta siirtyi ja siirtyi. Tuotantoaikataulu on venynyt ja paukkunut, mikä ei ole ainakaan vähentänyt produktion vaikeuskerrointa. Siinäkin mielessä Tatu ja Patu Helsingissä on myös mitä suurimmassa määrin tuottaja Marinella Jaskarin, näyttämöosaston päällikön Olli Koskelon ja lavastamon päällikön Sampsa Laihon mestariteos.

Minun seitsemänvuotias lastenteatterin kokemusasiantuntijani ei esityksen jälkeen puhjennut aivan samanlaiseen, adjektiiveja tulvivaan korkeaveisuun kuin minä. Hän oli kuitenkin ilmiselvästi näkemäänsä ja kokemaansa tyytyväinen. Tästä vielä puhutaan kotona.

Käsiohjelma on hienoa työtä. Siinä esitellään mukavalla tavalla näytelmän keskeiset tekijät. Esityksen lapsikatsojille käsiohjelmasta on iloa esityksen jälkeenkin. Sitä selaillessa on mukava palauttaa mieliin tätä teatterikokemusta.

Tiistai-iltana kaupunginteatterin katsomossa oli lasten lisäksi sankoin joukoin meitä harmaapäisiä tai ”etutukkaisia” isoisiä ja isoäitejä. Tatu ja Patu on Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoprofiilin kannalta täysosuma myös siinä, että se kerää katsomoon samalla kertaa sekä teatterin nykyiset suurkuluttajat että ne tulevaisuuden lupaukset, joista kokemusten kautta toivottavasti kasvaa uusia teatterin heavy usereita.