Arvio: Veljeni Leijonamieli
Sankarin palkka
Tokaluokkalainen katsomokaverini oli näkemästään täysin liekeissä ja antoi näytelmälle sata miljardia tähteä viidestä. Itse päädyin noin neljään, eli oikein hyvä. Pienine puutteineenkin – oliko kertojakuoro tarpeen, ehkä jokunen laulu liikaa? – Veljeni Leijonamieli jätti hymyn huulille ja ripsivärit poskille.
Lisätähden näytelmä tienasi vielä kotimatkan keskustelusta, jossa mietimme yhdessä pojan kanssa, mitkä olivat top-3 hauskimmat, jännimmät ja surullisimmat kohdat. (Varo juonipaljastuksia!)
Pojasta surullisinta oli loppu, jossa Joonatan (Mikko Kauppila) sankarillisesti päihittää lohikäärmeen ja siitä sitten palkkioksi halvaantuu. Miten epäreilua! Elämä on, ajattelin, mutten ääneen.
Minä taas nieleskelin eniten alussa, jossa Joonatan lohduttaa kuolemaa pelkäävää kipeää pikku Korppua (Alexander Wendelin) ja kertoo ihanasta Nangijalasta, jonne tämä pian pääsee. Nyt aikuisena, teinienkin äitinä, vasta tajusin, miten urhea ja vielä itsekin pieni on tuo isoveli, joka ymmärtää niellä kyyneleensä pikkuveljen hädän äärellä ja sepittää lennosta tarinan, joka voisi yhtä hyvin olla totta.