Arvio: Veljeni Leijonamieli
Jos pitäisi sanoa yksi takuuvarma kyynelkanavien avaaja, se olisi ehdottomasti Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli. Kahden veljeksen koskettava tarina nähdään nyt Helsingin Kaupunginteatterissa, eikä nenäliinoja kannata unohtaa kotiin. Kyyneleitä herutetaan väliajan molemmin puolin.
Kaikki tietävät, että Korppu (Alexander Wendelin) kuolee pian. Hänen veljensä Joonatankin (Mikko Kauppila) tietää sen, mutta surkuttelun sijaan hän keskittyy lohduttamaan rakasta Korppuaan. Isoveli kertoo ihmeellisestä Nangijalasta, jossa eletään satujen ja nuotiotulten aikaa.
Traagisen tulipalon takia molemmat veljekset päätyvät asumaan Kirsikkalaaksoon. Suuret seikkailut eivät kuitenkaan kohtele heitä hellästi, vaan lapsiltakin vaaditaan järkkymätöntä rohkeutta.
Tuttuun tarinaan uusia ulottuvuuksia tuovat Heini Maarasen suunnittelemat nuket. Mustissaan marssivat sotilaat levittävät kauhua, mutta nuket tuovat mukanaan myös hykerryttävää huumoria.
Helsingin Kaupunginteatteri on lukemattomia kertoja todistanut, että sen estradeille pystytään luomaan pikkutarkan realistisia lavasteita.
Lavastaja Vilma Mattila on kuitenkin valinnut toisen tien. Lavalla nähdään kolmiomaisia vuorenrinteitä, joita pitkin näyttelijät kipuavat ja laskevat. Suuret, liikuteltavat palikat muuntautuvat milloin sängyksi, milloin taloiksi.
Suitsutukset ansaitsee myös Senni Valtonen, joka soittaa näyttämöllä muun muassa kannelta, avainviulua, lehmänsarvea ja harmonikkaa. Juuri kun katsoja luulee, että musikantin varastoissa ei voi olla enää yhtään uutta soitinta jäljellä, Valtonen astuu esiin säkkipilliä soittaen.
Oivaltava lavastus ja taiturimainen nukketeatteri nostavat tutun tarinan uusille siiville, jotka jättävät katsojan sydämeen ikuisen jäljen.